Kolmannen kiven radalla

Hymyile tai kuole

2012-01-21T23:43:00.000+02:00

Vanhan sanonnan mukaan lasi on puoliksi tyhjä tai puoliksi täynnä, riippuen näkökulmasta. Ja kummallista kyllä, siinä missä toiset näkevät mahdollisuuksia, näkevät toiset vain esteitä.

Negatiivinen ajattelu ei vie asioita eteenpäin. Jos etukäteen päättää epäonnistua, niin aika varmasti niin myös käy.

Positiivista ajattelua tai ainakin sen luomia mahdollisuuksia korostetaan usein perusteetta ja rajusti yksinkertaistettuna. Ajoittain tuntuu, että myös suomalaisessa työkulttuurissa ollaan siirtymässä ylioptimistiseen - lue epärealistiseen - asennoitumiseen.

Tässä asiassa valtameren takana ollaan meitä reilusti edellä. Miekalla on kaksi terää, mutta arvostetun journalistin Barbara Ehrenreichin puheeseen perustuva animaatio edustaa järkevää kritiikkiä erinomaisesti visuaalisesti toteutettuna.

Kirjoittajan lähtö

2011-12-17T21:47:00.003+02:00

Richard Dawkins: Illness made Hitchens a symbol of the honesty and dignity of atheism

Tunnettu kirjailija, lehtimies ja mielipidevaikuttaja Christopher Hitchens menehtyi perjantaina pitkälliseen sairauteen. Oheisessa artikkelissa Richard Dawkins muistelee ystäväänsä, jota on pidetty sekä uhmakkaana intellektuellina että opportunistisena takinkääntäjänä.

Hitchensin kirjoituksista paljastuu kuitenkin etsijä ja ajattelija, joka ei pelännyt asettaa itseään tai mielipiteitään alttiiksi julkiselle väittelylle. Matka brittiläisestä vasemmistoliberalistista amerikkalaiseksi konservatiiviseksi oli pitkä, eikä Hitchens muistelmissaan - Hitch-22 - säästele itseään. Ei tosin kaikkia muitakaan.

Kuva: Daily Hitchens
"The totalitarian, to me, is the enemy – the one that's absolute, the one that wants control over the inside of your head, not just your actions and your taxes. And the origins of that are theocratic, obviously. The beginning of that is the idea that there is a supreme leader, or infallible pope, or a chief rabbi, or whatever, who can ventriloquise the divine and tell us what to do"

Derren Brown, uskonto ja moraali

2011-11-05T13:55:00.000+02:00

Suomessakin tunnettu englantilainen taikuri Derren Brown puhuu uskonnosta ja moraalista. Me olemme kaikki ateisteja - ainakin jonkun jumalan suhteen.

Enemmän vai vähemmän päiviä?

2011-10-28T22:27:00.002+03:00

Kumman tyyppisen elämän valitsisit: lyhyen ja tapahtumarikkaan vai pitkän ja tylsän? Korvaako määrä laatua tässä tapauksessa? Ja jos elämässä ei tapahdu kovin paljoa, syntyykö siitä mitään muistamisen arvoista?

Vuonna 1962 ranskalainen tutkimusmatkailija ja tiedemies Michel Siffre teki erikoislaatuisen kokeen. Hän majoittui pimeään luolaan, jossa vietti 63 vuorokautta ilman kelloa tai kalenteria. Luolassa hänellä ei myöskään ollut käsitystä vuorokauden luonnollisesta rytmistä, päivän tai yön vaihtumisesta.

Kokeensa aikana Siffre söi kun oli nälkä, nukkui kun väsytti. Hänen vuorokausirytminsä rakentui näin täysin biologisen kellon mukaan. Itse asiassa Siffren koe todisti ensimmäisen kerran, että ihmisilläkin on biologinen kello, joka määrittää vuorokausirytmin - se vain ei ole luonnostaan 24 tuntia. Siffrellä se oli puoli tuntia pidempi. Lisäksi 'päivä' luolassa saattoi venyä 36:een tuntiin, jota seurasi 12 tunnin unijakso. Myöskään herättyään Siffre ei voinut tietää oliko nukkunut kaksi vai kahdeksan tuntia.

Siffre aloitti kokeensa kesäkuun 16 päivänä. Kun Siffren ulkopuoliset tukijoukot ilmoittivat kokeen päättymisestä 14 syyskuuta, oli hänen omien laskelmiensa mukaan elokuun 20 päivä. Hänen arvionsa heitti siis noin 25 vuorokautta!

Siffre arvelee suurimmaksi syyksi suureen epätarkkuuteen muun muassa muistin toiminnan. Kun päivät seuraavat toisiaan samanlaisina ympäröivässä pimeydessä, ei muistoja synny. Muutaman vuorokauden kuluttua olekaan enää selvää mitä tapahtui 'eilen', oikeastaan on olemassa vain yksi pitkä päivä. Päivien samankaltaisuus siis itse asiassa lyhensi Siffren kokemaa aikaa!

Siffren kokeesta voisi tehdä ainakin sellaisen päätelmän, että määrä ei korvaa laatua eletyssä elämässäkään. Rutiinit eivät välttämättä tapa, mutta lyhentävät koettua aikaa, jota elämäksikin tekisi mieli nimittää.

Your time is limited

2011-10-06T09:42:00.000+03:00

Steve Jobs hävisi taistelun armotonta sairautta vastaan.

Varmasti jo nyt voidaan sanoa, että Jobsin vaikutus tietotekniikkatuotteiden kehittymiseen on ollut suurempi kuin kenenkään muun teknologiajohtajan. Jobs loi Applen tuotteille ja tuotemerkille hämmästyttävän suosion sekä uskollisen ostajakunnan. Suomalaisesta näkökulmasta on Applen tuotejulkaisuihin liittynyt hypetys ehkä hieman vaikeaakin ymmärtää, mutta tuotteiden tyylikkyys ja helppokäyttöisyys ovat olleet kiistämättömiä ympäri maailman.

Epäilemättä Jobs oli johtajana vaativa, ja tuskin mikään pyhimys ihmisenäkään. Oli miten oli, Jobsissa sekä Apple että teknologiamaailma menettivät ilmiöimäisen visionäärin.

Poikkeuksellinen ihminen, poikkeuksellinen elämä.

Your time is limited, so don't waste it living someone else's life. Don't be trapped by dogma - which is living with the results of other people's thinking. Don't let the noise of other's opinions drown out your own inner voice. And most important, have the courage to follow your heart and intuition. They somehow already know what you truly want to become. Everything else is secondary.

-Steve Jobs

Unreasonable man

2011-03-21T23:12:00.000+02:00

The reasonable man adapts himself to the world; the unreasonable one persists in trying to adapt the world to himself. Therefore all the progress depends on the unreasonable man.

- George Bernard Shaw

Kunnon kansalainen, avaa tietokoneesi!

2011-02-26T18:43:00.000+02:00

Aika uskomaton tämä hallituksen esitys esitutkinta- ja pakkokeinolainsäädännön uudistamiseksi (ja www.finlex.fi/fi/esitykset/he/2010/20100224). Asiaa kommentoi viikonloppuna Piraattipuolueen kansanedustajaehdokas Lilja Tamminen, ja erinomainen yhteenveto löytyy Tietokone-lehden blogista Ville Oksasen kirjoittamana.

Esityksen perusteella poliisi voisi harkintansa mukaan asentaa tarkkailun mahdollistaman ohjelmiston kenen tahansa tietojenkäsittelyhärpättimelle (tietokone, puhelin, tablet...). Tähän riittäisi epäily sellaisesta rikoksesta, jonka rangaistusmaksimi on kuusi kuukautta. Tällaisia ovat esimerkiksi tekijänoikeusrikokset.

Suomessahan ei esimerkiksi kotietsintään tarvita erillistä tuomioistuimen päätöstä. Riittää, että kotietsinnän aiheuttanut epäily todetaan jälkikäteen. Kahdesta tällaisesta tapauksesta Suomi on saanut hiljattain korvausvaatimuksen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta.

Voi vain kuvitella mihin kaikkiin mahdollisiin ongelmiin poliisin itse valvoma ja päättämä tekninen tarkkailu voisi johtaa. En sinänsä vastusta rikolliseen toimintaan liittyvien vastakeinojen kehittämistä, mutta tässä ollaan avaamassa ovea mielivallalle.

Suomalainen hellyttävä usko ja luottamus virkamiesten oikeelliseen toimintaan on huolestuttavaa. Lait ja asetukset on säädettävä niin, että kansalaisilla on niihin perustuva suoja valtakoneiston väärinkäytöksiltä.

Mutta ainahan tämä voidaan kääntää toisin päinkin. Mitä, eikö sinun tietoliikennettäsi saa seurata? Onko sinulla jotain salattavaa koneellasi? Kunnon kansalainen avaa koneensa esivallalle - eikä kritisoi turhia. Eikun kilpailu pystyyn!

P.S. En ole Piraattipuolueen tai Tammisen kannattaja, mutta tässä kyseisessä asiassa he kyllä nostavat esiin todellisen epäkohdan.

Kolme tarinaa

2011-02-23T22:50:00.000+02:00

Apple on vahvasti henkilöitynyt Steve Jobsiin. Hänestä voi olla montaa mieltä, mutta kiistatta Jobs on yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä teknologiajohtajista.

Ainakin minut yllätti myös Jobsin hieno puhe, joka on taltioitu Stanfordin valmistujaisjuhlassa 2005. Tämä kannattaa katsoa.

Sometimes life is going to hit you in the head with a brick. Don't lose faith!

Ei paluulippua

2011-02-21T23:24:00.000+02:00

Kuten tunnettua, USA on demokratian tinkimätön puolustaja kaikkialla maailmassa - ellei sitten kyseessä satu olemaan sellainen valtio, jonka tukeminen "stabiilina" diktatuurina on parempi kuin vaihtoehto kuin demokratian tukeminen. Mitä tapahtuu varsin usein.

Arabimaailman kuohunta on uskomatonta, jotain sellaista emme ole tottuneet näkemään. Eikä varmaan Yhdysvaltain hallintokaan, jonka vaikeana on tehtävänä on ollut yrittää pelata kaksilla korteilla. Toisaalta edes jossain määrin uskottavasti tukea demokraattista liikehdintää ja samaan aikaan huolehtia eduistaan.

Mielenkiintoinen on myös islamistien osuus esimerkiksi Egyptin kansannousussa. Historiallisesti islamistit ovat olleet hyvä vaihtoehto arabimaailman yksinvaltiaille, mutta ehkä arabimaailmassakin ollaan siirtymässä kohti henkilökohtaisempaa ja vähemmän poliittista uskontonäkemystä.

Näin tuntuu uskovan ainakin Kenan Malik, englantilainen lehtimies ja kirjailija, jonka blogikirjoitus on yksi parhaimmista eteeni sattuneista asiaa käsittelevistä kirjoituksista. Hänen mukaansa olemme länsimaissa tottuneet löysästi argumentoimaan arabimaiden soveltumattomuudesta demokratiaan.

Paluuta entiseen ei ole, ja lähtölaskenta lienee alkanut jo Gaddafillekin. Monet libyalaiset ovat saaneet maksaa hengellään rohkeudestaan, mutta toivon mukaan muutosta ei enää pysäytä mikään.

Vapaalla

2011-02-20T23:10:00.000+02:00

Helsingin koululaiset viettävät hiihtolomaa ensi viikon, ja se on hyvä syy meille vanhemmillekin viettää muutama päivä vapaata. Omat lapseni ovat jo siinä iässä, että tiedän näiden yhteisten hiihtolomaviikkojen jäävän pian historiaan. Siispä päivät ovat sitäkin arvokkaampia.

Aika suuri osuus aikuisen, työikäisen ihmisen elämästä kuluu arjen pakkoliikkeisiin. Työpäivät venyvät, kotona odottaa ruoan laitto, siivous, lasten harrastukset. Rutiinit ja velvoitteet kuuluvat perhe-elämään, ja hyvä niin. Kokemuksesta voin silti väittää, että ne uuvuttavat.

Joidenkin on helppo nauttia vapaudesta. Toisten täytyy ponnistella saavuttaakseen sen. - Niin & Näin, 04/2010

Arjen taustametelissä saattaa tuntua siltä, että suorastaan kadottaa omat ajatuksensa. Vuosikaudet tietyssä ammatissa parantavat varmasti ammattilaisuutta mutta alkaako persoona hävitä ammattilaisuuden taakse? Ja jos kuuluu niihin onnekkaisiin, joilla riittää terveyttä vielä työuran jälkeenkin, onko ihmisestä tuossa vaiheessa jäljellä enää kuin loppuun käytetty resurssin kuori?

Loma – lyhytkin – on ainakin etukäteen odotettu virkistymismahdollisuus. Loman pitäminen tai lomalle jääminen ei kuitenkaan aina ole helppoa. Työpaikalla ei ehkä tilanne sallisi lomailua, perheessä erilaiset tavoitteet ja loman viettotavat eivät kohtaa. Loman viettoon voi kohdistua paineita myös elämäntyylistä – laskettelu kuuluu asiaan, mutta kulttuurimatka ei. Tai toisin päin.

Nicholas Taleb kirjoittaa hauskasti – ja ilkeästi – kirjassaan Musta Joutsen, kuinka tiettyyn johtoasemaan päästyään ihmisten on pakko osallistua tietyn tyyppisiin vapaa-ajan harrastuksiin, esimerkiksi oopperaan, vastoin tahtoaan. Tällä Taleb ei arvostellut oopperaa sinänsä, ympäristön paine vain saattaa määrittää yksilön tekemisiä enemmän kuin ehkä haluttaisiin myöntää.

Whenever you find that you are on the side of the majority, it is time to pause & reflect. -Mark Twain

Itse hoidan muutaman pakollisen tehtävän ensi viikolla, muuten olen vapaalla. Lumisella järven jäällä tehtyjen hiihtolenkkien ja mökkisaunan päälle hyvä kirja tai shakkimatsi poikani kanssa on sellaista vapautta, jota en hevillä pois vaihda.

Toivotan hyvää tulevaa viikkoa, olitpa sitten töissä tai lomalla.

Hyvästit näppäimistölle ja hiirelle

2010-09-15T23:16:00.001+03:00

Sanottiin mitä tahansa Applen iPhonesta, niin ainakin se on luonut kuluttajien kannalta aivan uuden vaatimustason matkapuhelinten käyttöliittymille. Hierarkisten menujen sijaan oleellista on käytön helppous, puhumattakaan kätevistä sovelluksista.

Mutta millainen voisi olla aivan uuden tyyppinen tietokoneiden käyttöliittymä? Saatat omata asiasta käsityksen jos olet sattunut näkemään Steven Spielbergin elokuvan Minority Report. Elokuvassahan Tom Cruise kaiveli datapankkeja kätevästi luonnollisilla käden liikkeillä, erillisiä ohjauslaitteita ei tarvita.

John Underkoffler johti elokuvaan tehdyn mallin kehitystyötä, ja hänen yrityksensä on keskittynyt siirtämään elokuvassa käytettyjä ratkaisuja todellisuuteen. Oheisessa puheessaan hän esittelee tulevaisuuden käyttöliittymää, joka ainakin minun mielestäni olisi erinomainen vaihtoehto nykyisille.

Tietokoneet ovat hyviä murskaamaan binäärilukuina esitettyä dataa. Tilan ja todellisen maailman ymmärtäjinä koneet ovat huonoja. Kuitenkin juuri tilallinen hahmottaminen saattaisi olla uudenlainen tapa luoda koneen ja ihmisen välinen vuorovaikutussuhde.

Miten tahansa, oheinen esitys on lajissaan huikea. Ja siinä esitelty teknologia taatusti vallankumouksellisempi kuin iPhone.

Mitä todellisuus on todella?

2010-09-11T11:30:00.014+03:00

Ne painavat vain alle puolitoista kiloa. Suhteellisen pieneen kokoonsa nähden niiden merkitys on valtava. Ne varastoivat kaikki muistosi, haaveesi, suunnitelmasi ja tunteesi. Ne ovat aivosi ja ne ovat sinä. Pienikin fysiologinen muutos aivoissasi voi aiheuttaa muutoksen persoonallisuudessasi ja toimintakyvyssäsi.

Aivosi ovat myös kontrollikeskus, jonka kautta saat tiedon ympäröivästä todellisuudesta. Vaikka ihmisen ymmärrys fysiologiasta on kasvanut Descartesin päivistä huimasti, on kysymys todellisuuden luonteesta edelleen filosofinen.

Usein ajattelemme, että ”en usko ennen kuin näen”. Ympäröivä todellisuus ja sen piirteet muodostavat kehikon, jonka putteissa arki tuntuu turvalliselta, kestävältä, siis todelliselta.

Mutta aivot huijaavat. Värit, joita näemme, eivät ole olemassa. Ne ovat vain valon aallonpituuksia, joista aivomme muodostavat väriaistimuksen. Tällainen on huomattavasti kätevämpää arkipäivän toiminnassa kuin jos yrittäisimme toimia valon aallonpituuden numeeristen arvojen perusteella. Esimerkiksi kuuman kohteen erottaminen haaleasta saattaisi viedä kehon suojelun kannalta kohtuuttomasti aikaa.

Kuitenkin, luottaessasi aivojesi muodostamaan väriaistimukseen teet vahvoja olettamuksia ympäröivästä todellisuudesta. Jos olet värisokea, todellisuutesi on hyvin erilainen kuin muilla normaalin näkökyvyn omaavilla. Jopa kymmenen prosenttia naisista saattaa lisäksi omata neljännen valoa vastaanottavan fotoreseptorisolutyypin, kun normaalisti ihmisillä on näitä solutyyppejä kolmenlaisia.

Näillä yksinkertaisilla esimerkeillä yhdysvaltalainen neurotieteilijä ja kirjailija David Eagleman pohjustaa puhettaan todellisuuden luonteesta. Todellisuus ei ole meille kaikille sama, mutta miten voisimme yrittää määrittää sitä? Todellisuus on opittua, aivot ovat rakentaneet ymmärtämäsi todellisuuden erilaisista kytkennöistä. Kaikki mitä aivoissaimme tapahtuu, on sähköisten ja kemikaalisten signaalien jatkuva liikenne.

Eaglemanin mukaan aivot ovat evoluution loistava taidonnäyte. Ne ovat keskus erilaisille liitännöille (plugins). Tämä ratkaisumalli on mainio siinä mielessä, että aivoja ei tarvitse kehittää uudestaan eri tilanteisiin, vaan niiden toiminnallisuutta voidaan laajentaa liitäntöjen kautta.

Ja koska aivomme editoivat meille ympäröivän todellisuuden aistihavaintojemme perusteella, ne voisivat tehdä sen myös ulkopuolisista lähteistä saaduista viesteistä. Tai ehkä ne jo tekevät niin? Sitten voidaankin kysyä keitä olemme, missä olemme ja mitä todellisuus on, todella?

Videolinkki on neurotutkija David Eaglemanin puhe vuodelta 2009. Eaglemanin kotisivut osoitteessa www.eagleman.com.

MI5, not nine to five

2010-07-29T11:15:00.000+03:00

Vuosien varrella olen matkaillut Iso-Britanniassa useita kertoja, ja lähes poikkeuksetta olen viihtynyt mainiosti. Satunnaisena turistina voi toki napata vain rusinat pullasta ja ummistaa silmänsä epäkohdilta. Joskus ne kuitenkin ryöpsähtävät silmille yllättäen. Joskus myös totuus on tarua ihmeellisempää.

Spooks on mainio, joskin epätasainen brittisarja Britannian tiedustelupalvelun MI5:n (Military Intelligence, Section 5) vakoojista. Meilläkin sarjaa on nähty vaihtelevasti, välillä Ylen ja välillä Maikkarin esittäminä.

Huonoimmillaan Spooks alentui keskivertoon actionpläjäys-moodiin, mutta parhaissa jaksoissaan Spooks käsitteli jännitysteeman sisällä yleisiä tiedustelutoiminnan ongelmia, ainakin siten kuin ne esiintyvät demokraattisissa valtiojärjestelmissä. Oman tai vieraan valtion kansalaisten lailliset oikeudet yksityisyyden, liikkumisen ja vapauden tai fyysisen koskemattomuuden osalta ovat helposti uhattuina valtiollisen sisäpoliisin toiminnassa, nimitettiin tällaisia yksiköitä miten tahansa. Erittäin suuria ongelmia liittyy tällaisen organisaation valvontaan, koska mikään tiedusteluelin ei voi toimia järkevästi suoran parlamentaarisen valvonnan alaisena.

Brittilehti The Independent julkaisi perjantaina 23.7. jutun MI5:n operaatiosta, joka valitettavasti muistuttaa ikävän paljon Spooks-kuvitelmia. Marokkolainen, Belgiassa useaksi vuodeksi terrorismista tuomittu mies siirrettiin laittomasti Iso-Britanniaan ja pakotettiin yhteistyöhön vakoiluorganisaation kanssa. Oleellista tässä on se, että mies siirrettiin salassa laillisten menettelytapojen ulkopuolella, ja väitteen mukaan häntä pidettiin eristyksissä ilman oikeutta lakimieheen lähes vuoden verran. Edelleen Independentin mukaan MI5 uhkaili miestä tämän henkilöllisyyden paljastamisella al-Qaidalle, mikäli hän rikkoisi yhteistyösopimuksen.

Epäilemättä terrorismin vastainen taistelu edellyttää kovia keinoja. On kuitenkin huolestuttavaa, että tällaista tapahtuu valtiossa, jota täydellä syyllä voidaan pitää yhtenä eurooppalaisen oikeusvaltion esikuvista. Demokratiaan eivät kuulu menetelytavat, joissa yksilön oikeudet ja lailliset keinot ohitetaan valtiollisten elimien keskinäisillä salaisilla sopimuksilla .

Myös taannoinen Lockerbien-räjäyttäjän vapautus on herättänyt epäilyä kulissien takaisista neuvotteluista, joissa oikeus jää toiseksi kaupallisille eduille. Ainoa Lockerbie-tuomittuhan vapautettiin noin vuosi sitten Skotlannista, koska lääkärien mukaan hän kärsi pitkälle edenneestä eturauhassyövästä ja hänellä olisi elinaikaa enää kolmisen kuukautta.

Toisessa Independentin jutussa Johann Hari kirjoittaa öljy-yhtiö BP:n saaneen ex-pääministeri Blairilta lobbausapua Libyan kaupoissa ja tämän osaltaan johtaneen Lockerbie-pommittajan vapautumiseen. Jutun mukaan myös Lockerbie-pommittajan lääkäreille olisi maksettu Libyan hallituksen taholta. Kuten tunnettua, surullisen kuuluisa BP poraa nyt Libyassa Meksikonlahden tapahtumista huolimatta.

Independetin väitteet selvitetään ajan myötä, mutta en usko että laatulehti on lähtenyt tällaisiin paljastuksiin kovin heikoin eväin.

Suomessa nämä mainitut jutut jäivät mielestäni vähälle huomiolle, varmaankin maanantaina julkaistujen ja paljon suurempien Wikileaksin Afganistan-paljastusten vuoksi.

Britit eivät ole ongelmineen yksin, hallinnon läpinäkyvyys on asia josta täytyy taistella jatkuvasti. Kuten maanantain Helsingin Sanomat totesi pääkirjoituksessaan, politiikkoon luottaa harva suomalainen ja suorastaan huolestuttavaa on varhaiskeski-ikäisenkin ministerin tai kansanedustajan muistin toiminta esimerkiksi vaalirahasotkuissa.

Suomalaiselle Spooksille voisi olla tilausta?

Herschel

2010-07-24T16:49:00.003+03:00

Kuten aiemmassa postauksessa mainitsin, eräs Bathin tunnetuimpia asukkaita on ollut tähtitieteilijä William Herschel. Hänen saavutuksensa tieteen historiassa ovat omaa luokkaansa, mutta niin oli Herschelin tiekin tiedemieheksi.

William Herschel (1738 - 1822) syntyi Hannoverissa 1738 muusikkoperheeseen ja kuului myöhemmin isänsä ja veljensä kanssa paikallisen vartijarykmentin soittokuntaan. Williamin soitinvalikoimaan kuuluivat mm. oboe, cembalo ja kitara. Lisäksi hän alkoi säveltää jo varhain ja oli kiinnostunut musiikin teoriasta.

Herschelillä oli yhdeksän sisarusta. Näistä erityisen kiinteä ja tärkeä suhde hänellä oli kaksitoista vuotta nuorempaan Carolineen, jolla olikin sitten merkittävä rooli Herschelin tähtitieteellisellä uralla.

Vuonna 1756 Herschel siirtyi Englantiin soittokuntansa mukana isänsä ja veljensä Jacobin kera. Iso-Britanniaa ja Irlantia hallitsi tuolloin Yrjö II, joka oli Hannoverin suuriruhtinas ja jonka palvelukseen Hannoverin vartijarykmentti siirtyi.

Herschelit palasivat Hannoveriin saman vuoden lopulla. Ranskalaiset kuitenkin miehittivät Hannoverin, ja Hershelin perheessä päätettiin, että Williamin on paettava. Veljensä Jacobin kanssa hän palasi Englantiin ja veljekset rantautuivat Lontooseen käytännössä rahattomina kesällä 1757. He hankkivat elantonsa musiikin avulla - soittamalla ja opettamalla.

Muusikon toimessaan Herschel siirtyi Bathiin 1760-luvulla ja tulikin tunnetuksi urkurina, orkersterinjohtajana ja säveltäjänä. Sisar Caroline siirtyi Bathiin aluksi veljensä taloudenhoitajaksi vuonna 1772.

Herschel oli utelias luonne, ja ilmeisesti musiikin teorian opiskelun kautta heräsi kiinnostus myös matematiikkaa kohtaan. Matematiikka taas avasi oven astronomiaan.

Ystävän lainaama pieni kaukoputki sai Herschelin innostumaan oman kaukoputken tekemisestä, ja vähitellen hän saavutti huikeat taidot nimenomaan kaukoputkien peilien hiomisessa. Tämä on vaativaa työtä, ja edelleen meidän päivinämme vaikea taito. Viime vuosina mm. suomalaiset Turun Tuorlan observatorion asiantuntijat ovat kunnostautuneet vaativien avaruuspeilien hiomisessa.

Itse kehittämillään tarkoilla havaintovälineillä Herschel tutki systemaattisesti tähtitaivasta ja uskoi maaliskuussa 1781 löytäneensä aiemmin havaitsemattoman komeetan. Pian kuitenkin varmistui, että kyseessä oli uusi planeetta, joka sittemmin ristittiin Uranukseksi - tämä ei tosin ollut Herschelin oma alkuperäinen nimiehdotus. Löytö teki Herschelistä maailmankuulun.

Hershelin sisarella, Carolinella, oli suuri merkitys Herschelin työlle. Caroline toimi Williamin assistenttina ja Carolinesta kehittyi myös taitava astronomi omalla sarallaan. Voi vain kuvitella mihin hän olisi yltänytkään ellei olisi ollut taloudellisesti ja sosiaalisesti riippuvainen veljestään - ajat eivät suosineet itsenäisiä naistutkijoita...

Bathissa Herschelien kotitalo (kuva talon puutarhasta) New King Streetillä on entisöity sympaattiseksi pieneksi museoksi, joka sijaitsee lyhyen kävelymatkanpäässä Bathin rautatieasemalta (Bath Spa Station).

Veden kaupunki

2010-07-03T15:20:00.002+03:00

Bath Etelä-Englannissa on todellinen veden kaupunki. Sen suurin nähtävyys on roomalaisten rakentama kylpylä, joka ympäröi paikalle rakennettua Minervan temppeliä. Ennen roomalaisvalloittajia paikalla oli kelttien pyhä paikka, jossa palvottiin Sulis-jumalatarta. Tästä juontui myös roomalaisten käyttämä paikan nimi, Aquae Sulis.

Vesi, joka satoi ympäröiville kukkuloille yli 10 000 vuotta sitten, on kulkenut kalkkikivikerrosten läpi syvälle, lähes 4300 metrin syvyyteen. Tuossa syvyydessa geoterminen energia on lämmittänyt veden jopa 96 celsiusasteeseen. Vesi nousee yli miljoonan litran päivävauhtia maan pinnalle sisältäen mineraaleja, jotka saavat veden kuplimaan.

Etelä-Englantiin saapuneille roomalaisille Bathin kuumat lähteet olivat mysteeri. Heillä ei ollut keinoja selittää ilmiötä luonnollisesti, joten sen täytyi olla jumalallista alkuperää.

Roomalaisten mielestä Sulis muistutti heidän omaa Minerva-jumalatartaan ja siten Minervan palvonta sai Bathin alueella alkunsa. Muutenkin roomalaisten jumalpalvonta oli varsin käytännön läheistä; kaikelle oli jumalansa ja heitä palvottiin arkipäivän tarpeisiin. Kuolemanjälkeiset pelastukseen liittyvät kysymykset eivät roomalaisiin jumaliin liittyneet.

Minervan temppeli rakennettiin vuosina 60 - 70 ja kylpylää täydennettiin aina neljännelle vuosisadalle saakka. Kylpylästä tuli hyvin suosittu koko roomalaisen valtakunnan alueelle. Tämän vuoksi kylpylän alueelta löytyvät esineet, muistomerkit ja kirjoitukset ovat valaisseet roomalaisten elämään liittyviä piirteitä.

Eräs erikoisuus Bathiin kylpylälähteisiin liittyen ovat kirouslaatat, joita alueelta on löytynyt noin 130 kappaletta. Kirouslaatat kirjoitettiin ohuille lyijyalustoille, jotka sitten rullattiin ja heitettiin lähteeseen. Bathin kylpylämuseosta löytyneissä laatoissa toivotaan yleensä äärimmäisen huonoa kohtaloa kylpylästä kirouksen kirjoittajan vaatteita varastaneelle!

Kylpylämuseossa on mainio audio-opasjärjestelmä, jota on täydennetty kirjailija Bill Brysonin henkilökohtaisilla huomioilla sekä itse alueesta että roomalaisten elämästä. Brysonin mukaan kylpylä tarjosi roomalaisille myös mukavan paikan päivän kiireistä rauhoittumiseen ennen illan viettoon. Toista oli elämä ennen televisiota.

Myöhemmin, Yrjöjen aikaudella (1714 - 1830), Bathista tuli suosittu ja tunnettu huvittelupaikka, joka oli numero yksi tuon ajan sosiaaliselle kermalle Lontoon ulkopuolella. Historiallisesti tunnettuja paikallisia asukkaita ovat olleet muun muassa Jane Austen sekä tähtitieteilijä William Herschel, jonka kotialo on kunnostettu mainioksi pikku museoksi. Herschelistä lisää myöhemmin.

Bath on keskellä mitä kauneinta eteläistä Englantia. Kaupungin kadut nousevat kauniisti kohti ympäröiviä kukkuloita, ja paikka on mitä mainioin päivän tai useammankin ekskursiolle Lontoosta. Paddingtonin rautatieasemalta Bathiin liikennöidään puolen tunnin välein.

Matkoilla kaiken aikaa

2010-06-29T19:33:00.000+03:00

Paras tapa aloittaa loma on lähteä heti töiden jälkeen matkalle. Saman tien bussiin, junaan, lentokoneeseen - kuka minnekin. Työt ja arkirutiinit jäävät taakse siinä samassa, ja vaikka yleensä työasiat pari päivää mielessä pyörivätkin, niin ympäristönvaihdos auttaa kummasti.

Tällä kertaa en ihan päässyt tuohon alussa mainittuun optimiin, mutta matkalle pääsin kuitenkin jo tänään. Vuoden toinen reissu Lontooseen ja eteläiseen Englantiin on aluillaan.

Epäilemättä meitä on moneen junaan: yksi tykkää siirtyä mökille omaan rauhaansa, toinen matkustamaan ja joku haluaa pysyä kotona. Makuasioita, joista ei käy kiisteleminen.

Itse kuulun niihin, jotka tykkäävät irroittautua matkalle. Vanhemmiten tähän on alkanut liittyä myös sellainen piirre, että mielelläni matkustelen tuttuihin, mutta sopivasti vieraisiin paikkoihin. Siis paikkoihin, joissa vielä riittävää koluttavaa, mutta joihin on jo vuosien varrella luonut sellaisen suhteen, että liikkuminen ja oleskelu on hallussa heti kentältä.

Lentoasematkin itsessään ovat aina viehättäneet, tämä lienee mahdollista kun ei ole koskaan tarvinnut matkustaa työkseen. Ei myöskään tuntuisi hullummalta kokeilla pitkästä aikaa junamatkailua Euroopassa. Tosin asiat ovat kovasti muuttuneet sitten Waltarin päivien, mutta etäisyydet havainnoituvat aivan toisella tavalla, kun esimerkiksi Pariisiin matkustaa pari päivää parin tunnin sijaan.

Lentomatkustaminen lisää huonoa omaatuntoa ympäristömielessä, ja kyllähän se hämärtää etäisyyksiä. Nytkin aloittamaamme matkaan saisi kulumaan päiviä kolmen tunnin sijaan lennoitta.

Ehkäpä hitaan matkustamisen aika on tulossa, eikä siihen välttämättä tarvita edes tulivuoren tuhkaa. Kesän hauskimpia uutisia tähän mennessä on todellinen hidas matkailu, nimittäin kaivuri-Mutasen matkanteko Kuusamoon. Hesarin verkkosivun mukaan Mutanen saapui Kuusamon torille tänään, ja ainakin minua on huvittanut ja toisaalta suuresti ilahduttanut suomalaisten suhtautuminen Mutasen matkaan. Ihmisiä on ollut kannustamassa niin matkan varrella kuin myös nyt päätepisteessä.

Mutasen tempauksessa ei ole ollut mitään sellaista hyöty- tai tehokkuusnäkökulmaa, joilla olemme tottuneet asioita arvottamaan. Päinvastoin, koko tempaus on oikeastaan aivan järjetön - ja sekös tuntuu ihmisiä innostavan! Ainakin Mutanen on tuonut mainiota huvia suomalaiskesään, tekisi mieleni sanoa ”good, clean fun”.

Mutta nyt portille, ilmasillat toivon mukaan aukeavat ja päästään vähän Mutasta nopeammin perille. Cheers, Helsinki, nähdään myöhemmin!

Hyvää Ukon juhlaa!

2010-06-25T19:49:00.005+03:00

Juhannus on vanhakantainen ääntämysmuoto Johannekselle. Kuten tunnettua on ja virallisesti todettua, juhannusta vietetään Johannes Kastajan syntymäjuhlana. Syystä että keskiajalla kirkko omi kesäkuun 24. päivän kyseiseen tarkoitukseen.

Ennen kristillistä brändäysta keskikesän juhla oli säänjumala Ukon juhla sadon ja hedelmällisyyden varmistamiseksi. Juhlaa vietettiin hyvin syömällä ja juomalla.

Tuo ja paljon muutakin selviää Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhannus-tietopaketista. Varsin huvittavalta tuntuu ajatus, että nykyinen juhannuksen viettotapamme on aika samanlaista kuin tuhatkunta vuotta näillä saloilla harrastetut pidot.

Esi-isiämme eivät piinanneet projektipäällikkö, järjestelmäpäivityksen deadline tai yt-neuvottelujen arvailtava lopputulos. Silloiset projektit liittyivät suoraan elonjäämistaistoon: ilman satoa ei ollut tulevaisuutta. Lopullisen lopun jälkeisestä eksistenssistä riitti arvailua, mutta pohjimmiltaan kesän valoisuudessa taidamme hakea ihan samaa hetken helpotusta arkisen kamppailun katveesta.

Ukon juhlaan kuuluu modernissa versiossaan niemennotkojen ja saarelmien kansoittaminen meillä puolikaupungistuneilla suomalaisilla. Nykyiset mökkiversiot eivät oikein suosi ”takaisin luontoon” -ideologiaa, eikä ylisuurella moottoriveneellään järvellä kurvaava uraohjus ehkä ehdi havainnoida järvimaisemastaan kuin naapurin vertailukalustoa.

Moni aloittaa perinteisesti lomansa juhannukselta kuten tämä blogistikin. Eurooppa-integraatio ei ole kyennyt ainakaan vielä lomakautta tai -tapoja muuttamaan suuremmin.

Ja hetken suomalainen on vapaa, ainakin useimmat. Toisille enemmän ja toisille vähemmän pakosta säilyy toki henkinen kahle sähköpostiin, ehkäpä syksyn toimintasuunnitelmakin kaipaa ehostusta? Vapautta voi koetella myös suorittamisen pakko mökkeillessä, mukavahan se onkin työpaikalla mainita, kuinka lomalla tulikaan ohimennen taas uutta rakennettua ja vanhaa korjattua.

Mutta voi vapaalla Suomen kesässä hoksata jotain ihan uuttakin. Vapaudesta voi haluta tehdä pysyvämmän olotilan enkä nyt tarkoita vain joutenoloa. Ehkä joku päättää vihdoinkin irtautua tylsästä työpaikastaan ja tehdä sen maailmanympärysmatkan. Ehkäpä jokunen yritysidea on alkanut siintää keskikesän tulien loimussa?

Ukon juhlassa on taikaa. Valoisia öitä ei kestä kauaa, ei myöskään vapautta. Mutta siksi se onkin niin arvokasta.

Tämä matka! - Nyt

2010-06-12T16:15:00.002+03:00

Turun taidemuseossa on parhaillaan esillä Tämä matka! -näyttely, jossa voi nähdä ulkomailla opiskelleiden ja matkustelleiden suomalaistaiteilijoiden töitä 1800- ja 1900-luvuilta. Jos kesälomalla suuntaa Lounais-Suomeen, niin tämä näyttely on kyllä tutustumisen arvoinen.

1800-luvun alkupuolella suomalaistaiteilijoiden oli yleensä hankkiuduttava jatko-opintoihin ulkomaille, Tukholmaan tai Pietariin. Saksan Dusseldorf alkoi kuitenkin muodostua taiteen keskukseksi ja sinne matkasi myös suomalainen Werner Holmberg. Hän omaksui kaupungissa tuolloin vaikuttaneen romanttis-realistisen tyylisuuntauksen, jossa aiheet luonnosteltiin luonnossa mutta viimeisteltiin ateljeessa. Yksityiskohtiin ja niiden runsauteen kiinnitettiin suurta huomiota.

Holmbergin maalaus Syysaamu on vaikuttava maalaus, josta tuli taitelijan läpimurtoteos. Holmberg ehti elää vain 30-vuotiaaksi, mutta hänestä tuli suomalaisen maisemamaalauksen edelläkävijä ja hänen esimerkkinsä innosti myös muita taiteilijoita hankkiutumaan Saksaan ja muualle ulkomaille.

Kuten tunnettua, Pariisi oli monen suomalaistaitelijan mekka 1800-luvun jälkipuoliskolla - sekä taiteen että elämän opiskelussa. Vähemmän tunnettua sen sijaan lienee orientalismi.

Innostus arabikulttuuriinkin juontaa juurensa Pariisiin, jossa se oli trendikästä 1800-luvulla. Sotilaskoulutuksen alun perin saanut, mutta sittemmin venäläisen taidekoulutuksen saanut Hugo Backmansson oli eräs Pohjois-Afrikkaan matkannut suomalaistaiteilija, jonka töitä noilta matkoilta on esillä Turussa.

Backmanssonin työt olivat aikanaan kritiikin kohteina ilmeisesti liian helposti lähestyttävinä, postikorttimaisina. Näyttelyssä esillä olevat kuvat afrikkalaisympäristöstä ovat jotenkin modernin tuntuisia, ehkäpä ne ovat olleet myös tekijänsä osittaisia matkamuistoja.

Naisten edustus suomalaisessa 1800-luvun maalaustaiteessa on yllättävän runsasta. Taidekoulujen opetusta ei ollut rajattu ainoastaan miehille, toisin kuin useissa muissa maissa, mm. Ranskassa. Naisen asema ei tosin ollut tuolloin helppo taiteilijanakaan miesten hallitsemassa taidemaailmassa. Lahjakkaan uran saattoi myös typistää tylsä mutta ympäristön tai yksinkertaisesti toimeentulon edellyttämä avioliitto.

Augusta Granberg valmistui Turun piirustuskoulusta ja opiskeli Pariisissa 1860-luvulla. Tuolloin merkkiteoksia kopioineet naiset olivat tavanomainen näky Louvressa. On arveltu, että naisten oli vaikea saada muita tilaustöitä. Ennen valokuvauksen kehittymistä kopiot olivat luonnollinen tapa levittää taidetietoutta. Tämä matka! -näyttelyssä on esillä Granbergin taidokas kopio espanjalaisen taiteilijan Bartolomé Esteban Murillon Kerjäläispoika teoksesta (kuva alkuperäisteoksesta).

Modernin taiteen ystäville Turun taidemuseossa on esillä Pauno Pohjolaisen töitä 12.9.2010 saakka.

Lähteet: Tämä matka! -näyttely, 15.9.2009–28.11.2010, Turun taidemuseo. Kuva Wikimedia Commons.

Taidetta, Billy?

2010-05-15T21:18:00.010+03:00

Millaista on hyvä viihde? Onko taide vain korkeatasoista viihdettä?

Sattuman vuoksi tulin katselleeksi Lontoon matkalla uudelleen elokuvanakin menestyneen musikaalin Billy Elliot. Kyseessähän on aivan erinomainen ja koskettava tarina lahjakkaasta pojasta, joka joutuu poikkeavan lahjakkuutensa ja tavoitteidensa takia törmäyskurssille ympäristönsä kanssa. Billy on kaivosmiehen poika, jonka lahjakkuus on tanssissa. Se taas on alue, joka ei ole korkealla ympäröivän yhteisön eikä Billyn perheen listoilla. Billyn kamppailu on sijoitettu ympäröivän yhteiskunnan rakenteiden hajoamiseen, sillä tarinan taustana käytetään 80-luvun kaivoslakkoa, jonka Margaret Thatcherin hallitus mursi ja josta alkoi myös brittiläisen kaivosteollisuuden alamäki.

Minusta Billy Elliot on hieno, yleishumaani tarina. Musikaaliversio on myös yllättävän koskettava. Erinomaisen hieno on kohtaus, jossa näyttämöllä tanssivat Billy ja hänen tulevaisuutensa omakuva, ammattitanssija. Tsaikovskin Joutsenlammen pateettinen musiikki yhdistettynä hienoon tanssikohtaukseen tekee maallikkoonkin lähtemättömän vaikutuksen. Liikkeet, jotka Billyä esittävä poika tekee osaavasti, mutta vielä maallikonkin silmään epävarmasti ja epätäsmällisesti, toistuvat ammattitanssijan liikkeissä hämmästyttävän varmoina ja teknisesti täydellisinä.

Tällä toisella katsomiskerralla tuo tanssikohtaus teki minuun jostain syystä erittäin syvän vaikutuksen. En tiedä miten musikaalin tekijät ovat kohtauksen kuvitelleet, mutta minun mielestäni kohtauksessa voi nähdä hienoa symboliikkaa. Näemme Billyn ja sen mitä hänestä ehkä eräänä päivänä voi tulla - jos hän vain saa mahdollisuuden.

Tanssijapoikaa eivät vastusta ainoastaan ympäristön asenteet vaan puhtaasti taloudellinen ahdinko. Lakossa oleva isä on huolissaan tanssiopintojen vaatimasta rahoituksesta. Esityksessä Billy lopulta saa tukea ympäristöltään, mutta miten mahtaisi olla todellisuudessa? Löytyykö meiltä uskoa ja ymmärrystä poikkeaville lahjakkuuksille tai yleensä erilaisuudelle?

Billy Elliot on tietysti viihdettä isolla tavalla. On hienoa, että viihteellinen esitys voi tavoittaa ainakin sopivassa mielentilassa olevassa katsojassa myös syvempiä tunteita ja ajatuksia.

Simon Schama on kirjoittanut taiteesta:

Its deepest urge is to trap fugitive vision and passing sensation - elation, horror, meditative calm, desire, pathos - the feelings we have when we experience life most intensely, before routine, time and distance dull the shock, and veil the memory.

Hyvää viihdettä Billy Elliot ainakin onnistuu olemaan. En halua väittää esityksen olevan taidetta, Schaman määritelmän mukaisesti se kuitenkin ohikiitäväksi hetkeksi nostaa katsojan arjen yläpuolelle ja herkistää katsojan aistit vastaanottamaan, nauttimaan - ja ajattelemaan.

Billy Elliot Lontoon Victoria Palace teatterissa. Oman kokemukseni mukaan lippuja alkuviikon esityksiin saa alennuksella esimerkiksi Leicester Squaren Tkts-myymälästä, viikonlopun esitykset mahdollisesti täysihintaisia.

Lontoon mitalla, vaalien jälkeen

2010-05-08T11:57:00.001+03:00

Vaalien jälkeisenä päivänä Lontoossa elämä kulkee normaaleja, ruuhkaisia uomiaan. Toisaalta politiikassa tilanne on erikoinen, kumpikaan pääpuolueista ei saanut enemmistöön oikeuttava edustajamäärää alahuoneeseen. Liberaalidemokraatit pääsivät kuninkaantekijän asemaan 57 äänellään. On syntynyt ns. hung parliament -tilanne, ja liberaalidemokraatteja kosiskellaan sekä konservatiivien että työväenpuoleen puolelta.

Britanniassahan parlamentti muodostuu 650-paikkaisesta Alahuoneesta (House of Commons) ja paikkamäärältään vielä suuremmasta Ylähuoneesta (House of Lords). Alahuoneen edustajamäärien voimasuhteet ratkaisevat, tyypillisesti eniten ääniä saanut puolue muodostaa hallituksen omista edustajistaan. Konservatiivit olivat selviä voittajia, mutta saivat vain 306 paikkaa. Konservatiivien pitäisi liittyä yhteen liberaalidemokraattien kanssa voidakseen muodostaa toimintakykyisen hallituksen, mutta toisaalta Gordon Brown voisi - ainakin teoriassa - jatkaa pääministerinä, jos saisi liberaalidemokraatit taakseen.

Elämisen menoon juuri nyt vaalitulos tuskin vaikuttaa. Sen sijaan jatkossa, olipa vallan kahvassa kuka tahansa, on hallituksella täälläkin edessään todella suuria haasteita. Talous on alijäämäinen siinä määrin, että Kreikan kohtaloa jo ennusteltiin ainakin Daily Mailissa. Kysymys julkisen sektorin menoista, valtion lainataakasta, elvytyksestä...tämä on tuttua meille suomalaisillekin.

Britannian haasteet ovat kuitenkin aivan toista luokkaa kuin Skandinavissa jo väestön rakenteen kannalta. Britti-identiteetti voi koostua hyvinkin erilaisista osista eri henkilöillä. Suomalainen "me ja muukalaiset" ajattelu ei täällä onnistu, eikä se sen puoleen ole järkevää Suomessakaan.

Mutta nyt suunnistamme Camden Towniin markkinoille, taatusti monikulttuuriseen ympäristöön.

Kuva Steve Gibson.

Up, up and away

2010-05-07T07:28:00.001+03:00

Tuhkapilvet toivat matkustamiseen aivan uuden ulottuvuuden - hitaamman sellaisen. Kun lentäminen vaikeutuu, paljastuu jo tavanomaiseksi tulleiden Euroopan matkojen todelliset maantieteelliset mittasuhteet. Ja kiireen suhteellisuus.

Vaihteeksi kuitenkin lentokentät ovat auki ja suuntaamme Englantiin. Tosin viime päivinä on saanut hiukan jännittää nimenomaan Britannian ilmatilan tuhkapilviä.Ja viimeisimmät uutiset kertovat uudesta tuhkapilvestä...

Helsinki-Vantaa on suhteellisen rauhallinen perjantai-aamuna, tosin turvatarkastuksen jonot pitkiä.
Lontoon kone on näyttäisi olevan ajoissa, ja ilmasillan takana odottaakin sitten vasta vaalit käynyt saarivaltakunta. Vaalitulos ei tätä kirjoittaessa vielä ollut selvillä.

No, näyttäisi siltä, että päästään matkaan. Cheers, Helsinki, nähdään myöhemmin.

Luovuus putkessa?

2010-04-10T21:26:00.003+03:00

Aika harva on viime vuosina voinut välttyä työpaikallaan kuulemasta innovaatiomantraa. Enkä tarkoita, etteivätkö yrityselämässä innovaatiot olisi tärkeitä, mutta mielestäni yritykset eivät toimintansa suunnittelussa useinkaan pane painoa tällaiselle toiminnalle.

Innovaatioita syntyy luovasta maaperästä. Rutiini, epävarmuus ja jäykkä hierarkia ovat erinomaisen tehokkaita luovuustulppia.

Mitä arvelette luovuuden kukoistuksesta esimerkiksi sellaisella tietotyöpaikalla, jossa ihmiset istuvat tarkasti rajatuissa kopeissaan, yhteistilana on ankea kahvihuone ja innovaatiotoimintaa edustaa intranetin webbilomake, jonne halukkaat voivat tarvittaessa syöttää ideansa? Jotenkin tästä tulee mieleen, että kukaan johdon edustaja ei kyllä vakavissaan edes odota henkilöstöltä mitään suurempaa kehityspanosta.

Otetaan esimerkki toisenlaisesta työpaikasta. Tässäkin ihmisillä on rauhoitetut työpisteet, mutta vaivaa on nähty yhteisten tilojen viihtyvyyteen ja epämuodollisen kokoustamisen helpottamiseen. Kehittämisideoita varten on luvallista häiritä muita työntekijöitä keskustelun sparraajiksi, ja jatkokehittelyä varten yrityksestä löytyy mentoreita, joiden kanssa ajatuksia voidaan edelleen testata. Ideoiden ei odoteta pullahtavan esille valmiina vaan nimenomaan raakileina aihoina.

Yllä kuvattuja ääripäitä edustavia yrityksiä olen nähnyt todellisuudessa, en ehkä ihan juuri kuvatunlaisina, mutta lähes tulkoon. Jälkimmäinen yritys on pieni, mutta onko yllättävää, että se on pärjännyt varsin hyvin viime vuosina?

Ja vaikka kaikki työ ei tietenkään ole tieto- ja toimistotyötä, arvelisin muutaman perusasian olevan yhteistä sellaisille yrityksille, joissa henkilöstö viihtyy ja jotka myös kehittyvät.

Ensinnäkin, johdon täytyy suhtautua henkilöstöön arvostavasti. Valvonnan sijaan ihmisiin täytyy luottaa. Usein ihmiset kasvavat vastuun myötä, ja useimmat pitävät itsenäisestä työnteosta.

Toiseksi, johdon on kyettävä lukemaan ja vastaanottamaan heikkojakin signaaleja organisaatiossa. Tämä ei onnistu, mikäli johtajat eristävät itsensä muusta henkilöstöstä. Jos työpaikallasi toimitusjohtaja ei koskaan istu lounaalla ihan tavallisten työntekijöiden kanssa, niin kuinka hän voi tietää mitä ihmiset ajattelevat?

Kolmanneksi, ihmisten erilaisuutta täytyisi arvostaa. Työpaikalla ei voi käyttäytyä miten tahansa, mutta erilaisia persoonallisuuksia täytyy ymmärtää. Ja tämä tarkoittaa myös sitä, että ne hiljaisemmatkin saavat äänensä kuuluviin silloin tällöin.

The real voyage of discovery consists not in seeking new landscapes but in having new eyes. - M. Proust

Luovuus on taitoa nähdä ja ajatella uudella tavalla tai yllättävästä näkökulmasta. Ja samaan muottiin valjastetut elämät eivät taatusti tuota yllättäviä näkökulmia. Ihmiset, jotka on kasvatettu putkessa, pysyvät putkessa myös näkökulmiensa puolesta.

Pidin kovasti Maija Aallon kolumnista Hesarissa otsikolla Nuorena pitää olla oikeus valita väärin. Jos nuorena ei voi kokeilla asioita, opiskella poikkitieteellisesti ja innostua välillä turhaankin, niin kuinka ihmeessä siihen pystyisi vanhempana?

Matemaatikko ei voi tehdä merkittävää uraa olematta luova. Norjalainen matemaatikko Sophus Lie (1842 - 1899) aikoi alunperin sotilasuralle. Huono näkö kuitenkin pakotti hänet siirtymään yliopisto-opintoihin, ja Lie olikin hyvä monessa aineessa. Sen sijaan matematiikka ei ollut hänelle helppoa, mutta Lie suorastaan humaltui ensimmäisten matemaattisten löydöstensä johdosta. Myöhemmin Lie muisteli kehitystään matemaatikkona:

Nuorena en kuvitellut omaavani minkäänlaista omaperäisyyttä. Sitten, 26-vuotiaana, tajusin yhtäkkiä kykeneväni luomaan uutta.

Lien tarina Du Sautoyn kirjasta Finding Moonshine. Lien mukaan on nimetty geometrisia ja analyyttisiä symmetrioita koskevat Lien ryhmät ja Lien algebrat. Jälkimmäiset ovat nykyään tärkeitä mm. kvanttifysiikassa.

Kuva Gnomefilliere, Wikimedia Commons, Creative Common lisenssillä.

Tehokkaat objektit koneessa

2010-04-02T12:25:00.002+03:00

Suomalaisen työelämän kummallisuuksiin kuuluu, että samaan aikaan kun julkisuudessa keskustellaan työurien pidentämisestä, yrityksissä pyritään iäkkäämmistä työntekijöistä pääsemään eroon. Pitkät työsuhteet saman työnantajan palveluksessa eivät ole arvossaan, oikeastaan päinvastoin.

Samaan aikaan nuorten työurien alkamiskynnys on korkealla, ja epäilen yhdeksi syyksi haluttomuutta siirtyä samaan oravanpyörään kuin missä vanhempien on nähty juoksevan. Tosin kulttuurin ja elintason muutokset tässäkin ovat monisyisiä vaikuttavia tekijöitä, mutta uskonpa etteivät suomalaisen työelämän realiteetit kovin houkuttelevina nuorille avaudu.

Julkisuudessa esiintyy myös usein harhaanjohtavia lausuntoja eläkkeiden maksusta. Tavallista tuntuu olevan kuvitelma, että eläkkeitä on maksettu jotenkin etukäteen. Tosiasiassa me kaikki työssäkäyvät pidämme eläkekoneistoa yllä, vain osa työeläkemaksuista rahastoidaan. Tästä taas seuraa ongelmia jos eläkeläisten osuus kasvaa ilman että maksavan kansanosan osuus kasvaa tai jos se jopa pienenee.

Suomalainen keskustelu työurien jatkamisesta loppupäästään tuntuu vain jotenkin harmailta läikiltä yönmustassa maisemassa. Keinovalikoima tuntuu olevan sellainen, että jokin pitäisi keksiä jokin pakkorakenne, jonka avulla työntekijöiden pitää pysyä töissä pidempään. Työelämän ongelmat tunnistetaan, mutta niihin suhtaudutaan kuin luonnonlakiin - se nyt vain on sellaista.

Mikä suomalaista työelämää sitten vaivaa? Yhden näkökulman tuo esiin professori Markku Kuisma tämänpäiväisessä Helsingin Sanomissa mielipide-palstalla. Kuisman mukaan päähuomion oikeasta tekemisestä varastaa byrokratia kokonaisrahoitusmalleilla, valheellisella työajanseurannalla ja ”muilla idioottimaisuuksilla”. Näitä taas voidaan perustella EU:lla tai kansainvälisillä malleilla.

Olen Kuisman kanssa samaa mieltä. Työpaikoilla käytetään yhä enemmän energiaa erilaisten mittareiden ja seurantajärjestelmien luomiseen. Tehokkuusmantran avulla saadaan aikaiseksi toinen toistaan todellista tekemistä haittaavia hallintakehikoita, joihin useimmat lihaa ja verta olevat ihmiset istuvat huonosti.

Esimiehillä on työpaikan ilmapiirin kannalta tietysti keskeinen merkitys. Valitettavasti vain on niin, että keski- ja alempi johto on sitä joukkoa, joka toimii puun ja kuoren välissä. Tuntuma työn tekemiseen pitäisi löytyä tältä tasolta, ja nykyaikaisen johtajan pitäisi nähdä itsensä enemmänkin luotsina yrityksen strategian toteuttamiseen. Tosiasiassa keskijohdon liikkumavara päätöksenteossa on vähäistä, eikä siinä asemassa johdon päätösten arvostelu oikein käy.

Sitten meillä on vielä tämä joukko ihmisiä, joiden tärkeimpänä tehtävänä on oman aseman pönkittäminen tarvittaessa muiden kustannuksella. Tällaisen hukkajoukon havaitsemiseen ei ilmeisesti ole vielä keksitty mittareita.

Johtaminen on myös helpompaa, jos se voidaan tehdä excel-pohjalta. Silloinhan ei tarvitse oikeasti paneutua ihmisten vahvuuksiin tai heikkouksiin eikä todellisiin toimintatapojen parannuksiin. Voidaan keskittyä managementtiin, leadershipistä voi sitten mainita firman juhlassa.

Immanuel Kantin tunnetun ajatuksen mukaan ihmistä ei koskaan saisi kohdella pelkästään välineenä, vaan päämääränä itsessään. Mistä muusta kuin ihmisten välineellistämisestä suomalaisessa yrityselämässä on kysymys? Tietysti työelämässä on kysymys töiden tekemisestä, ja työsuhde on sopimussuhde. Työntekijä myy osaamistaan ja siinä mielessä välineellistää itsensä. Yrityksissä töitä tekevät kuitenkin ihmiset eikä ole toisarvoista, kuinka valtaa ja vastuuta käytetään.

Mitä jos jokaisen yrityksen esimieskoulutusohjelmaan kuuluisikin pakollinen moraalifilosofian tai etiikan oppimäärä?

Kuva cc Free Photo Bank

Matematiikkaa Ylellä

2010-03-17T23:00:00.001+02:00

Edellisessäkin postauksessani mainittu Marcus Du Sautoy on tehnyt jokunen vuosi sitten BBC:lle erinomaisen ohjelmasarjan Matematiikan historia. Yle Teema esittää sarjaa torstaisin klo 21. Ensimmäinen, viime viikolla esitetty osa on nähtävissä Yle Areenalla.

Du Sautoy toimii matematiikan professorina Oxfordissa ja on mainio kirjoittaja, joka on julkaissut matematiikan tutkimusta esittelevät Music of the Primes ja Finding Moonshine. Tietääkseni kumpaakaan ei ole suomennettu - Terra Cognita, siinäpä uutta käännettävää!

Du Sautoyn välitön olemus ja innostus asiaansa tarttuvat katselijaankin. Asian todistamiseksi liitän oheen epäkonventionaalisen matikkapätkän YouTubesta...

Suosittelen lämpimästi ja etenkin matematiikkaennakkoluuloisille.

Escher – mahdottomia maailmoja nyt

2010-03-14T14:00:00.009+02:00

Amos Andersonin taidemuseossa on avoinna hollantilaisen M.C. Escherin (1898-1972) näyttely 31.5.2010 asti.

Lauantaina 13.3. väkeä ainakin riitti tungokseen saakka, eikä ole syytä ihmetellä miksi. Näyttelyssä on nimittäin esillä 60 työtä M.C. Escherin säätiön kokoelmista. Näyttelyteokset muodostavat hyvän läpileikkauksen tämän erikoisen taiteilijan tuotannosta.

Escher oli lapsena sairaalloinen eikä menestynyt koulussa piirustusta lukuunottamatta. Tässä taidossa hän olikin lahjakkuus. Huolimatta heikosta opintomenestyksestä Escher opiskeli arkkitehtuuria, mutta siirtyi myöhemmin opiskelemaan kuvataiteita. 1930-luvun jälkimmäisellä puoliskolla hän alkoi töissään tutkia erikoisia rakenteita ja maailmoja. Näistä hänen maineensa on suurelta osin muodostunutkin.

Erikoista Escherin tuotannossa on symmetrian ja erikoisten muotojen tutkiminen. Hänellähän ei ollut matemaattista koulutusta, mutta useissa teoksissa tutkitut muodot ovat juuri sellaisia, joita eräissä matematiikan osa-alueissa on löydetty. Nuoremman polven englantilainen matemaatikko Marcus Du Sautoy kertoo kirjassaan Finding Moonshine Escherin kiinnostuksesta ja haltioitumisesta Alhambran palatsiin. Palatsin seinien koristeissa käytety symmetriat ovat hyvin hienoviritteisiä, ja Escher arvelee päiväkirjassaan (Du Sautoyn mukaan) yhdeksi syyksi muslimien pidättäytymisen ihmis- tai elinhahmojen esittämisestä.

Escher myös julkaisi töihinsä liittyviä matemaattisia artikkeleita. Hänen erityisenä kiinnostukseen kohteenaan ollut topologia oli voimakkaasti kehittyvä tutkimusalue juuri Escherin elinaikana. Escher ystävystyikin mm. englantilaisen matemaatikon Roger Penrosen kanssa, jolta myös oppi paljon.

Amos Andersonin taidemuseon näyttelyssä on myös pedagoginen osuus museon toisessa kerroksessa, työpajoja, dokumenttifilmi taiteilijan työstä ja työmenetelmistä sekä oheisluentoja.

Omia suosikkejani olivat näyttelyssä Möbiuksen nauhaan liittyvät työt. Tekijänoikeudellisista syistä Escherin töiden kuvia ei voi julkaista ilman erillistä lupaa, mutta sitä suuremmalla syyllä kannattaa poiketa Yrjönkadulle.

Vapaus ja valvonta

2010-02-28T22:45:00.003+02:00

Vasta valittu Ylen uusi johtaja Lauri Kivinen on sotkeutunut kertomuksissaan Nokia Siemens Networksin myymästä teknologiasta. Fifi-verkkolehdessä ihmetellään mitä se NSN oikein myi Iraniin ja väitetään Kivisen joko valehdelleen tai olleen tietämätön yhtiönsä liiketoimintasisällöstä.
Hesari uutisoi lauantain numerossaan (27.2.2010) Nokian verkkoyhtiön myyneen Iraniin kattavan vakoiluverkon.

Asian on kiusallinen NSN:lle. On hurskastelua väittää, että kukaan ei tiennyt mitä Iranissa tulee tapahtumaan (Kivisen väite Hesarin aiemman jutun mukaan). NSN toimii kovin kilpailluilla markkinoilla, ja kaupallisissa tulostavoitteissa taitaa olla kovin vähän, jos lainkaan, sijaa eettisille kysymyksille.

Olisi myös hurskastelua väittää, että Kivisellä tai vastaavassa asemassa olevalla johtajalla olisi vaihtoehtoja. Se, millaisiin arvoihin yritykset sitoutuvat toiminnassaan ja millaista arvopohjaa ne soveltavat toiminnassaan todellisuudessa, ovat kaksi aivan eri asiaa. Kysymys on rahasta ja tuloksesta eikä tätä uskontoa tunnustamaton sovellu kansainvälisen yrityksen ylimpään papistoon.

Luultavasti karriääriputkessa ei ehdi uhrata ajatustakaan niihin kohtaloihin tai elämään, joita myyty teknologia rajoittaa tai päättää lopullisesti. Siitäkin puolesta on kuitenkin tietoa saatavilla.

Yksi näkökulma, joka ei välity kansainvälisten uutistoimistojen tietovirrasta, on lasten elämä epävakaissa oloissa. OpenDemocracy-järjestön sivuilta voi lukea artikkelin siitä, miten viime kesänä alkanut opposition liikehdintä jakaa myös lasten maailmaa.

Ehkäpä valvontateknologiaa on käytössä myös lähempänä kuin arvaammekaan? Oli miten oli, on helpompaa keskittyä tulostavoitteisiin ja bonusvaateiden täyttämiseen kun voi olla varma, että unet eivät katkea valtiollisen poliisin yölliseen oveen koputukseen.

(Kuva Wikimedia Commons)

Uskonto ja moraali

2010-02-22T22:49:00.008+02:00

Muistan joskus törmänneeni (kristin) uskonnollisten esittämään väitteeseen, että maailma ilman uskontoa olisi moraaliton. Tällainen väite kuulostaa jo lähtökohtaisesti heikolta, onhan länsimaisen sivistyksen alkujuurissa löydettävissä paljon filosofiaa juuri moraalin ja oikean elämän malleista.

Yliopisto-lehden sivuilla kerrotaan tutkija Ilkka Pyysiäisen (Helsingin yliopisto) ja professori Marc Hauserin (Harvardin yliopisto) artikkelista, jonka mukaan ihmisen moraali ei ole riippuvainen uskonnosta, vaan ihmiset pitävät oikeina tai väärinä suunnilleen samoja asioita uskonnosta tai sen puutteesta johtumatta. Lisäksi tutkijat päätyvät kannattamaan teoriaa, jonka mukaan uskonnollisuus syntyi kognitiivisten kykyjen sivutuotteena.

Edellä mainittu artikkeli on vapaasti verkosta luettavissa. Artikkelin eräs keskeinen teesi on, että ihmisten - ihmisryhmien - korkea kyky yhteistyöhön on ollut mahdollista vain koska olemme kyenneet kehittämään intuitiivisia moraalikäsityksiä ja niihin perustuvia normeja. Näiden lähde ei ole uskonnossa. Kyseessä on itse asiassa joukko mentaalisia mekanismeja, joihin moraaliset arvostukset nojaavat ilmeisesti riippumatta yksilön uskonnollisesta taustasta.

Artikkelin mukaan tulevaisuudessa tarvitaan enemmän tutkimusta selittämään moraali-intuitioiden ja intuitiivisten jumalia, esi-isiä ja kuoleman jälkeistä elämää koskevien uskomusten yhteyttä. Monissa kulttuureissa uskonnolliset käsitteet ja uskomukset ovat muodostuneet standardeiksi moraali-intuitioiden selittämisessä. Tämä taas selittäisi, miksi uskonnon kritiikki koetaan uhaksi moraalille.

(Kuva Wikimedia Commons)

Maailma ilman uskontoja

2010-01-31T21:52:00.003+02:00

Osallistuin pitkästä aikaa jumalanpalvelukseen. Tämä johtui itsestäni riippumattomista seikoista, sillä uskonnottamana en luonnollisestikaan normaalisti kirkossa käy.

Palveluksen aikana aloin miettiä millainen maailma olisikaan, jos uskontoja ei lainkaan olisi. Siis siten, että niitä ei koskaan olisi ollut vaan ihmiskunta olisi varttunut siinä käsityksessä, että kaikki on tässä - yhdessä ja ainoassa elämässämme.

Kari Enqvist kirjoitti viimeisimmässä kirjassaan, että ei voi ymmärtää miksi joku uskoo esimerkiksi kristityllä tavalla. Minä kyllä voin.

Elämä saattaa olla raskasta monesta syystä. Ihminen voi olla yksinäinen, sairas, väsynyt, masentunut ja epätoivoinen. Uskonto tarjoaa toivoa tai tuo tarkoituksen elämään. Suuri osa ihmiskunnasta elää edelleenkin köyhyydessä ja kurjuudessa, olosuhteissa joissa toivo tulevasta palkinnosta paremman kuolemanjälkeisen elämän muodossa tuo voimaa jokapäiväiseen taisteluun.

Toivo on varmasti yksi uskonnon - ainakin kristinuskon - keskeisistä ominaisuuksista. Ei kehotusta lähimmäisenrakkauteenkaan voi pitää erityisen huonona ajatuksena.

Mutta entäpä jos uskontoja ei olisi? Olisiko meillä vähemmän toivoa? Olisiko maailma pelkästään oman edun tavoittelukenttä, jossa vahvemmat voittavat?

Minusta moraali tai etiikka ei edellytä käsitystä elämäämme hallitsevasta korkeammasta olennosta. Saattaa jopa olla päinvastoin. Ilman uskontoja meidän olisi löydettävä yhteiset pelisäännöt itsestämme. Kulttuurien ja yhteisöjen rinnakkaiseloon uskontojen puute ainakin toisi helpotusta. Meillä ei olisi tarvetta tuomita muita tai korostaa omaa erinomaisuuttamme jonkin keinotekoisen uskomusrakennelman kautta. Epäilemättä silti eriarvoisuus ja ylenkatse tai viha silti vallitsisivat, tosin eri syistä.

Mutta auttaisiko uskontojen puute luomaan oikeudenmukaisemman maailman? Miten patriarkaaliset järjestelmät olisivat oikeutettuja ? Monet uskonnothan tai ainakin niiden tulkinnat suoraan huonontavat naisten asemaa. Kristillisessä perimässä suorastaan korostetaan naisesta vain kahta puolta - hyveellinen neitsyt tai sitten huono nainen. Jälkimmäisessä tapauksessa voidaan silti harkita anteeksiantamusta kunhan nöyryyttä löytyy. Edeltävässä tapauksessa vain tämän lajityypin edustaja kelpaa vapauttavan olennon synnyttämiseen.

No, yhtä hyvin voimme kääntää kysymyksen oikeudenmukaisuudesta nyt vallitsevaan tilanteeseen. Ei vaikuta siltä, että uskonnot olisivat mitenkään edesauttaneet oikeudenmukaisuuden edistämisessä, päinvastoin. Bertand Russell toteaa tunnetussa artikkelissaan "Why I am not A Christian":

You find as you look around the world that every single bit of progress in humane feeling, every improvement in the criminal law, every step toward the diminution of war, every step toward better treatment of the colored races, or every mitigation of slavery, every moral progress that there has been in the world, has been consistently opposed by the organized churches of the world. I say quite deliberately that the Christian religion, as organized in its churches, has been and still is the principal enemy of moral progress in the world.

Ainakin kristillinen usko on hyvin mukautunut vallitseviin valtarakennelmiin. Taloudellisessa ja poliittisessa eliitissä ns. valtionkirkon edustajat liikkuvat sulavasti muodostaen osaltaan sen osan establismentista, joka tarvitaan vallitsevan järjestelmän uskottavuuden pönkittämiseen.

Uskontojärjestelmät ovat vallankäyttöjärjestelmiä. Valitettavasti toisin kuin monessa muussa valtarakennelmassa, ei uskonnollista valtaa voi helposti haastaa; sehän on saatu meidän todellisuutemme ulkopuolelta, taivaisista ympyröistä. Tai uskonnollinen johtaja on Suuren Opettajan perimysketjun viimeisin edustaja.

Maailmassa ilman uskontoja ei olisi ainakaan uskomuksiin perustuvia mahdollisuuksia estää edistystä tai uutta ajattelua puhumattakaan tämän tyyppisestä manipulaatiosta. Olisko se ilman toivoa vai olisiko se sittenkin toivorikkaampi kuin nykyinen?

Vaikea sanoa. Lopetetaan Russelin näkemykseen siitä millainen hyvä maailma - ilman uskontoa - voisi olla:

A good world needs knowledge, kindliness, and courage; it does not need a regretful hankering after the past or a fettering of the free intelligence by the words uttered long ago by ignorant men. It needs a fearless outlook and a free intelligence. It needs hope for the future, not looking back all the time toward a past that is dead, which we trust will be far surpassed by the future that our intelligence can create.

Hyvä elämä - hedonismi

2010-01-09T20:53:00.003+02:00

Millaista on hyvä elämä? On ehkä helpompaa määritellä millainen elämä ei ainakaan ole hyvää: sairaudet, läheisten menetykset ja jatkuvat vastoinkäymiset, köyhyys...

Hyvän elämän rakennusaineita mietittäessä erotellaan yleensä ne hyvään elämään kuuluvat ominaisuudet, jotka ovat hyviä välillisesti sekä ne, jotka ovat itsessään hyviä tai arvokkaita. Välilliset hyvät asiat edistävät hyvinvointiamme, mutta eivät ole arvokkaita itsessään. Esimerkiksi koulutus, terveydenhoito, turvallisuus, varallisuus ovat kaikki välillisesti hyviä asioita; ne kuuluvat hyvään elämään.

Itsessään hyvät asiat ovat hankalammin kuvaltavissa. Hedonismi - eettisenä teoriana - on ajattelumalli, jonka mukaan hyvässä elämässä esiintyy mahdollisimman paljon nautintoa ja mahdollisimman vähän kärsimystä. Tässä nautinnolla ei tarkoiteta lyhytaikaista fyysistä nautintoa, vaan kokonaisuutta, nautittavaa elämää. Nautinnollinen elämä on onnellista elämää.

Onnellisuus merkitsee eri asioita eri ihmisille. Hedonismi pyrkii määrittelemään onnellisuuden asiaksi, joka on hyväksi meille. Onnellisuus edistää hyvinvointiamme. Näiden osalta on vaikea olla eri mieltä, mutta hedonistille onnellisuus on ainoa itsessään hyvä asia ja siis itsessään tavoittelemisen arvoinen.

Epikuroksen (341-270 eaa) mukaan vain nautinto oli tavoittelemisen arvoista. Hän ei tarkoittanut lihallisia nautintoja. Paras olotila Epikuroksen mukaan oli sisäinen rauha, johon päästään pysymällä kohtuudessa ja käyttämällä selväpäistä harkintaa.

Tunnettuja nautintoa puolustaneita utilitaristeja olivat Jeremy Bentham (1748-1832) ja John Stuart Mill (1806-1873). Utilitaristille teon oikeutuksen määrittää sen tuottama yleinen hyvä, onnellisuus. Bentham ja Mill määrittivät hyvän nautinnoksi, ja he pyrkivät vastaamaan hedonistisen teorian kritiikkiin eri tavoin.

Bentham on tunnettu ns. hedonistisesta kalkyylistaan, jonka avulla hän pyrki osoittamaan, että on mahdollista erotella eri nautintojen arvoa. Bentham uskoi, että vertailuja voitiin tehdä, ja halusi osoittaa, että voimme arvioida teon arvoa muun muassa sen aihettaman nautinnon kestolla, voimakkuudella, ajallisella etäisyydellä. Tässä kohden on syytä huomata, että puhumme nautinnosta yleisenä hyvänä.

Mill pyrki erottelemaan nautinnon laadullisia, kvalitatiivisia ulottuvuuksia. Hänen mukaansa on olemassa korkeampia ja alhaisempia nautintoja. Korkeammat nautinnot ovat älyllisiä, henkisiä, kun taas alhaisemmat nautinnot ovat fyysisiä, epä-älyllisiä (Big Brother tv?). Millin mukaan jokainen, joka on kokenut korkeampia nautintoja pitää niitä automaattisesti parempina kuin alhaisempia nautintoja. Tunnettu on Millin väite, että on "parempi olla tyytymätön Sokrates kuin tyytyväinen hölmö". Siis Sokrateksen tuntemat nautinnot ovat parempia kuin typeryksen.

Jos nautinto on tärkein päämäärämme, niin eikö silloin sadistisen kiduttajan tuntema nautinto ole yhtä hyväksyttävää kuin esimerkiksi musiikista nauttivan hyveellisen - tai ainakin normaalin - henkilön nautinto? Ja kohoaako yleisen hyvän tarkastelussa kiduttajan nautinto korkeammalle kuin uhrin kärsimys?

Hedonistille onnellisuuden lähde ei saisi olla merkittävä. Teorian mukaan suurin mahdollinen onnellisuus on ratkaisevaa. Pahat, tuomittavat teot vähentävät yleistä onnellisuutta tuottamalla mielipahaa ja tätä kautta hedonisti voi selittää, miksi kiduttajan nautinto ei edistä yleistä onnellisuutta.

Englantilainen filosofi W.D. Ross (1877 - 1967) on esittänyt ajatuskokeen kahdesta maailmasta. Kuvitellaan, että on olemassa kaksi eri maailmaa, joissa kummassakin vallitsee sama määrä onnellisuutta ja kärsimystä. Näiden osalta maailmat ovat siis täysin identtisiä. Ensimmäisessä maailmassa kuitenkin asukkaat ovat erittäin hyveellisiä kun taas toisessa maailmassa he ovat äärimmäisen paheellisia. Nyt hedonismin perusteella ovat kumpikin maailma yhtä hyviä!

Toisenlaisen kritiikin hedonismille on esittänyt Robert Nozick (1938 - 2002). Nimittäin jos voisimme käyttää jonkinlaista kokemuskonetta, joka simuloi hyviä kokemuksia ja näin edistää nautintoa, olisiko tällaisen koneen kautta eletty elämä hedonistille yhtä hyvää kuin todellinen elämä - olettaen että onnellisuuden määrä olisi sama?

Molemmissa esimerkeissä hedonismi tuntuu olevan heikoilla. Kahden maailman osalta hedonisti voi tosin - perustellusti - argumentoida, että hedonismi ei pyrikään määrittämään jonkin tilanteen tai yhteisön (maailman) hyvyyttä, vaan osoittamaan mikä tekee elämän hyväksi ihmisille.

Sen sijaan kokemuskoneen osalta tilannetta on vaikeampi selittää. Nozickin esimerkki on kaiken lisäksi mielenkiintoinen nyt kun elämme virtuaalisten kokemusten kehittyvää aikakautta.

(Tekstin lähteinä Russ Shafer Landau: The Fundamentals of Ethics, Nigerl Warburton: Philosophy, the basics, Stanfordin yliopisto: Ecyclopedia of Philosophy).

Muistia etsimässä - Eric Kandel

2010-01-06T16:30:00.004+02:00

Loppiaisaattona tulin katselleeksi joulun aikoihin tallentamani saksalaisen Petra Seegerin elokuvan Muistia etsimässä (In Search of Memory, 2008). Elokuva kertoo 80-vuotiaasta psykiatrista ja neurotieteilijästä Eric Kandelista. Lääketieteen Nobelin palkinto Kandelille myönnettiin vuonna 200 (yhdessä Arvid Carlssonin ja Paul Greencardin kanssa).

Kandel syntyi Itävallassa, Wienissä vuonna 1929. Natsivainot ajoivat hänet perheineen Yhdysvaltoihin 1939. Tämä traumaattinen kokemus on keskeinen elokuvan Kandelin omaa henkilöhistoriaa kuvaavassa osuudessa.

Kandelin tutkimusaluetta on aivojen molekyylibiogia. Erityisesti hän on ryhmineen tutkinut kuinka lyhytkestoisen muistin tapahtumat siirtyvät pitkäaikaismuistiin. Elokuvassa haastatellaan myös New Yorkin Columbia-yliopiston tutkijoita, jotka jatkavat Kandelin työtä. Korkeasta iästään huolimatta myös Kandel työskentelee edelleen aktiivisesti. Ja kaikesta päätelleen myös liikkuu aktiivisesti, näemme hänet uimassa ja pelaamassa tennistä. Kerrassaan mainio onkin tenniskaverin kertomus siitä, kuinka hän eräänä aamuna huomasi lehdestä, että tennisvastustaja on voittanut Nobelin.

Elokuva on erinomainen dokumentti persoonallisesta ja vaikutusvaltaisesta tutkijasta. Dokumentti on muuten nähtävissä Ylen Areenalla 25.1.2010 saakka.

Paljonko on paljon?

2009-12-30T18:15:00.002+02:00

Ostitko joululahjoja? Päivititkö omaa, perheesi tai ystäviesi laitekantaa viihde-elektroniikan osalta? Kuluiko joululahjoihin paljon rahaa?

Perheessämme käytettiin kohtuullisesti - kohtuullisen paljon - rahaa jouluostoksiin. Ja kyllä, viihde-elektroniikkaa tuli hankittua. Mutta eihän siinä mitään, niinhän tekevät kaikki. Vai tekevätkö?

Yhdysvaltalainen filosofi Jean Kazez pohtii hyvän ihmisen ongelmaa artikkelissaan "How good we have to be". Esimerkkinään hän käyttää omaa televisiohankintaansa, jonka tarpeellisuus käy artikkelissa vähintään kyseenalaiseksi. Kazez pohtii hankintaansa suhteessa köyhyydessä tai hädässä elävien auttamiseen ostosta vastaavalla summalla.

Australialainen filosofi Peter Singer on kirjoittanut juuri tällaisista eettisistä valinnoista. Singer on tunnettu utilitaristi, ja hänen esittämänsä kysymykset ovat vähintäänkin kiusallisia elleivät suorastaan - kuten Kazez toteaa - häiritseviä.

Artikkelissaan "The End of Poverty" Singer kertoo esimerkistä, jota on käyttänyt keskustelun pohjana luennoillaan. Jos näkisit lapsen hukkumaisillaan lammikkoon, etkö menisi pelastamaan? Entäpä jos sinulla olisi jalassasi juuri hankkimasi kalliit kävelykengät, estäisikö se sinua?

Kuten Singer toteaa, useimmat ihmiset vastaisivat kyllä ensimmäiseen ja ei jälkimmäiseen kysymykseen. Epäröimättä.

Unicefin arvion mukaan maailmassa kuolee 27 000 lasta joka päivä köyhyyden aiheuttamiin sairauksiin. Siis sairauksiin, joille voimme tehdä jotain rahalla. Unicefin toiminta perustuu tutkittuun tietoon, ja tilastoihin voi muuten itse kukin tutustua osoitteessa http://www.unicef.org/sowc08/statistics/statistics.php.

Singerin mukaan jos jokainen, jolla on tähän taloudellinen mahdollisuus, antaisi pienen osan tuloistaan hyväntekeväisyyteen, yllä mainittu ongelma olisi poispyyhkäisty. Singer on eräässä artikkelissaan jopa esittänyt, että taloudellisesti hyvin toimeentulevat voisivat antaa kaikki liikenevät varansa hyväntekeväisyyteen. Ja tuossa yhteydessä Singer tarkoitti hyvin toimeentulevilla tavallisia, keskiluokkaisia ihmisiä. Jos sinulla on varaa lahjoihin, kahvilaan tai kirjoihin, silloin sinulla on varaa myös avustuksiin.

Tässä ei sinänsä ole mitään uutta. Mutta tapa, jolla Singer esittelee ajatuksiaan on erilainen. Meidän on helppo todeta, että auttaisimme lasta hukkumasta silmiemme edessä, mutta vaikeampi mieltää auttaminen jollekin tuntemattomalle kaukaiselle lapselle. Samoin vastuusta on helpompi irrottautua, jos myös muilla ihmisillä on mahdollisuus auttaa. Jos avuntarvitsijoita on paljon, keskitymme helposti niiden määrään, joita emme kuitenkaan voi auttaa, vain todetaksemme avustamisen kaiken kaikkiaan turhaksi.

Jos tunnustautuu utilitaristiksi Singerin tavoin, ei auttamisen ongelmaa voi oikein poispyyhkäistä. Moraalin kannalta teon oikeutus kun seuraa sen aiheuttamasta suurimmasta mahdollisesta hyödystä.

Pitäisikö sitten minun, tavallisen keskiluokkaisen ihmisen, keskittyä vain muiden auttamiseen? Pitäisikö minun tinkiä myös lasteni hyvinvoinnista tai koulutuksesta niiden hyväksi, joille ei riitä edes puhdasta juomavettä? Pitäisikö minun luopua omien unelmieni tai tavoitteideni toteuttamisesta muiden vuoksi?

Muistan erään papin sanoneen, että siirtyminen munkiksi luostariin on tavallaan helppo ratkaisu uskovalle. Paljon vaikeampaa on kohdata ongelmat arkipäivässä. En usko, että auttamisen - tai auttamatta jättämisen - osalta pitää siirtyä äärilaitaan. Me kehitämme maailmaa myös siinä toimiessamme, työpaikoilla, perheessä ja ystävien keskellä.

Siitä huolimatta emme mielestäni voi unohtaa moraalista auttamisen velvoitettamme. Ja koska raha on selkeästi se väline, jonka avulla suorimmin tuloksia saadaan, on meidän vaikea muuten kuin tekosyillä kieltäytyä auttamisesta.

Kazez kertoo lopulta hankkineensa harkitsemansa television. En minäkään pidättäytynyt joulun hankinnoista muita auttaakseni. Mutta, koska minulla oli varaa joulahjojen hankkimiseen, koska minulla on varaa kahvilaan tai kirjoihin: minulla on varaa myös avustamiseen.

Ja tiedän mitä kyynikot tähän sanovat: mikään raha ei riitä tuomaan oikeudenmukaisuutta maailmaan, ja eikö meidän pitäisi ensin auttaa omia köyhiämme? Totta. Mutta Suomessa ei kukaan kuole tuhkarokkoon, ei ainakaan köyhyyden vuoksi (esimerkki Singerin artikkelissa "A life to save"). Maailmasta ei varmasti koskaan tule oikeudenmukaista, mutta missä olisimme nyt, jos edeltävien sukupolvien edustajat olisivat nähneet tuon syyksi olla edes yrittämättä.

Paljonko on paljon? 10 euroa riittää 50:een annokseen tuhkarokkorokotetta, 20:lla eurolla saadaan rokotteet kuutta tappavaa tautia vastaan (ks. Unicef Suomi).

Paljonko siis on paljon? Viime kädessä siihen meidän on vastattava vain ja ainoastaan itse. Unohtamatta, että lapsen voi pelastaa hukkumasta.

(Kuva Luis Miguel Bugallo Sánchez, Creative Commons Attribution-Share Alike 3.0 -lisenssillä)

Herra Enqvistin epäily

2009-12-26T21:36:00.001+02:00

Kari Enqvistin kirja Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat ei ehkä ole kirjallisuutta jouluisimmasta päästä. Se oli kuitenkin oman kirjapinoni päällimmäisiä, ja sopivasti sattui vielä Enqvistin haastattelu sekä Jyrki Aleniuksen kirja-arvio Hesariin torstaille. Tuon arvion loppuyhteenveto hiukan kummeksutti, joten halusin itsekin kirjoittaa tästä teoksesta.

Enqvist on loistava kirjoittaja eikä aikakirjat tee poikkeusta aiempien teosten laatutasoon. Kirja on henkilökohtaisempi kuin aiemmat, enemmän kosmologian ja fysiikan popularisointiin keskittyneet teokset. Enqvist kirjoittaa rehellisesti vanhemmistaan, isänsä luonteenpiirteistä ja äitinsä dementoitumisesta. Vaikka näkökulma sairauteen rakentuu asiapohjalta, esiin tulee myös inhimillinen ahdistus ja hämmennys oman vanhemman personallisuuden muutoksen edessä.

Yllättävää kyllä, kirjan jaksoista heikoin on uskonnollisuutta käsittelevä osa. Teksti tuntuu jotenkin junnaavan paikallaan, eikä Enqvist mielestäni oikein saa mitään uutta irti teemasta. Tuntuu siltä, että Enqvist haluaa pysyä erossa esimerkiksi Dawkinsin uskonnon vastaisesta taistelusta, vaikka tämän argumentteja arvostaakin. Hesarin haastattelussakin tämä tulee selväksi, Enqvist ei halua esiintyä ateistina vaan uskonnottomana.

Sinänsä uskonnottomuus on hyvä termi kuvaaman tietyllä tavalla välinpitämätöntä tai ei-taistelevaa asennetta jumaluskon sijaan. Enqvist kirjoittaa uskonnosta meeminä, joka leviää ja jonka tartunnasta huolehditaan lapsesta saakka. Vaikka vääräuskoisuuden vaikutuksia tekstissä käsitelläänkin esimerkiksi islamin osalta, jää tekstistä uupumaan kokonaisvaltaisempi näkemys uskonnollisuuden hyödyntämisestä valtakoneistossa. Henkilökohtaisesti arvelen, että persoonallisen jumaluskon käyttäminen on ollut historiallisesti ja on edelleen erinomainen työkalu vallanpitäjien käsissä. Mutta tässä ajattelussa siirrytäänkin herkästi filosofian alueelle.

Jostain syystä Hesarin kriitikko Alenius haluaa arviointinsa lopuksi mainita, että Enqvistin teos "lohduttaa enemmän kuin tuhat tyhjää lupaavaa filosofiaa". Mihinkähän filosofiaan kriitikko tässä haluaa viitata?

Enqvist kyllä on useaan otteeseen käsitellyt filosofian ja fysiikan suhdetta. Artikkelissaan "Onko fysiikka filosofiaa" (Tieteessä tapahtuu, 2/2006)vuodelta 2006 hän toteaa, että "ajattelisin, että esimerkiksi fyysikon ja filosofin peruseetokset ovat sittenkin pohjimmiltaan samat ja että tässä mielessä he ovat saman tieteen harjoittajia; vain metodit ovat erilaiset". Artikkelin jatko tosin keskittyy todistamaan fysikaalisen lähestymistavan paremmuutta filosofiseen.

Mielestäni Enqvist on yllä esitetyssä lainauksessa täysin oikeassa. Moneen eksistentialiseen peruskysymykseen löytyy fysikaalisten tieteiden avulla hyviä vastauksia, mutta ei varmasti kaikkiin. Kosmos saattaa olla kylmä paikka eikä maailmankaikkeudessa täydy olla mitään suurempaa merkitystä tai mysteeriä, joka olisi meidän löydettävissämme. Mutta - Kuten Enqvist itsekin toteaa - merkitykset meidän on rakennettava itse. Ja siinä jää filosofialle tehtävää enemmän kuin tarpeeksi.

Kirjasta myöskään löydy tiedeuskon julistusta, päinvastoin tässäkin Enqvist haluaa säilyttää viileän tarkkailijan roolinsa. Kirjan käynnistävä Hirosiman ja Nagasakin tapahtumien kylmäävä kuvaus tekee selväksi myös tieteen pimeän puoleen.

Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat on tutustumisen arvoinen kenelle tahansa maailmankatsomuksesta riippumatta. Sääli jos kirja jää vain valmiiksi "samanmielisten" luettavaksi.

Moraalin etsintää

2009-12-13T21:24:00.000+02:00

Mitä ihmisen pitäisi tehdä toimiakseen oikein, millä perusteella ja millä tiedoilla? Haluaisitko sinä elää maailmassa, jossa ihmisten toiminnan motivaattori olisi oman edun tavoittelu? (Kyynikko tosin toteaisi, että mehän elämme jo sellaisessa maailmassa...)

Almond tarkastelee kysymystä omasta edusta tärkeimpänä motiivina toimintaamme. Miksi oman edun tavoittelua pitäisi kritisoida? Onhan yksi lähtökohta esimerkiksi talouskasvun tavoittelussa ihmisten halu saada lisää 'omaa hyvää'.

Jos oma etu on tärkein lähtökohta toiminnalle, voidaan ajatella, että esimerkiksi varastaminen, valehtelu tai tappaminen ovat hyväksyttäviä, jos ne edistävät yksilön tilannetta. Eräs varhaisimmista lähtökohdista niin uskonnon kuin moraalifilosofiankin osalta on ollut seuraava: ihmisen ei oikein toimiessaan tarvitse toimia vastoin omaa etuaan. Toisaalta tällä ei tarkoitettu, että ihmisen tulee edistää vain oma etuaan.

Deterministisesti ajateltuna ihminen voi seurata sokeasti aina omaa etuaan tärkeimpänä motivaattorinaan. Mutta jos ajattelemme, että kyseessä on vain yksi näkökulma, ja oletetaan että voimme tehdä valintoja, voidaan omaa etua tarkastella vain yhtenä toiminnan lähtökohtana.

Ensinnäkin: voidaanko oman edun tavoittelua pitää todellisena motivaattorina yleisesti? Almond jakaa tämän kysymyksen vielä osiin: täytyykö minun toimia aina oman etuni kautta ja pitääkö minun olettaa myös muilta samaa? Toiseen osaan on helppo vastata kieltävästi. Maailmasta löytyy lukuisia esimerkkejä epäitsekkäästä toiminnasta. Ensimmäiseen osaan voin vastata samoin kieltävästi - kuten todennäköisesti jokainen normaali ihminen: olen ainakin joskus toiminut epäitsekkäästi.

Entä sitten oma etu toiminnan motivaattorina? Immanuel Kant kirjoitti, että ihmisen toiminnan lähtökohtana pitäisi olla pyrkimys siihen, että vastaavaa toimintaa voitaisiin pitää yleisenä lakina. On vaikea kuvitella, miten valehtelu, varastaminen tai tappaminen oman edun nimissä voisi olla minkään yhteisön yleinen laki. Yhtä vaikea on kuitenkin kuvitella yhteisö, jossa kaikki aina puhuvat totta. Voimme nimittäin ajatella, että yleisesti sopimuksista on pidettävä kiinni. Mutta entä jos sopimuksen rikkominen aiheuttaa vähemmän mielipahaa kuin siitä kiinnipitäminen?

Suurin mahdollinen yleinen hyöty kuulostaa erinomaiselta lähtökohdalta. Utilitarismissa pyritään juuri tähän: teon oikeutusta voidaan tarkastella suhteessa sen tuottamaan yleiseen mielihyvään tai onnellisuuteen. Moraalisena lähtökohtana minun pitäisi siis valita aina sellainen toimintatapa, joka tuottaa tai lisää eniten yleistä onnellisuutta (joka tässä yhteydessä voidaan ajatella hyvinvointina tai yleisenä hyvänä).

Valitettavasti utilitaristinen lähestymistapa sisältää lähemmin tarkasteluna valtavia ongelmia. Teon seurausten arviointi on nimittäin hankalaa, ja on mahdotonta määritellä aina noudatettavaa yleistä kriteeriä arvioinnissa sovellettavaksi. Kuvitellaan, että poliisi vangitsee varkaan, jolla on kassit täynnä varastettua ruokaa. Nyt varas on pois uhkaamasta kaupankäyntiä ja yleistä yhteiskuntarauhaa. Mutta entä jos varkaan ruokittavana olikin viisi perheenjäsentä, joiden ainoa elättäjä varas on? Mitä poliisin siis pitäisi tehdä?

Ovatko moraalisäännöt ja -merkitykset universaaleja, olemassa ilman meitä? Vai ovatko ne vain kulttuurin ja kulttuurievoluution tulosta? Millainen on hyvä ihminen?

Voi olla vaikeaa tunnistaa aina paras toimintatapa - yleisen hyödyn määrittäminen on joskus mahdotonta. Myös velvollisuuksista kiinni pitäminen aiheuttaa ristiriitoja toisinaan. Mutta silti emme voi heittää moraalisia arviointeja romukoppaan. Huolimatta edellä mainituista vaikeuksista, voimme ainakin tunnistaa kaikkein rajuimmat väärinteot. Esimerkiksi käyvät sukupuoleen tai rotuun liittyvä syrjintä, fyysisen koskemattomuuden loukkaaminen tai ihmisten vainoaminen mielipiteitensä vuoksi. Nämä asiat taas liittyvät siihen, mitä ajattelemme oikeuksista.

Moraali, johon kuuluu ajatus oikeuksista, mahdollistaa ainakin edellä mainittujen väärinkäytösten tuomitsemisen. On vaikea sanoa, ovatko oikeudet universaaleja vai sidoksissa siihen yhteisöön, jossa ne tunnistetaan. Almond mainitsee filosofi John Mackien, joka on määritellyt oikeuden sellaiseksi perustaksi, jonka avulla 'ihmiset voivat progressiivisesti valita, miten haluavat elää'.

Kantin mukaan muita ihmisiä ei saa kohdella välineinä, ja että muita ihmisiä voidaan pitää yhtä lailla 'lakien laatijoina' (vrt. yllä). Almond mainitsee tässä yhteydessä miten monet perustavanlaatuiset henkilökohtaiset päätökset voivat esiintyä oikeuksien muodossa. Esimerkiksi synnyttämiseen liittyvät; naisen oikeudet kehoonsa, syntymättömän lapsen oikeudet tai miksei - lisäisin itse - oman elämän lopettamisen oikeus tai sellaisessa avustaminen.

Kun näkökulmaa siirretään yksityisestä yleisempään, puhutaan ihmisten oikeuksista avioliitossa, koulussa, työpaikalla. Kysymys moraalista ja oikeuksista nousee kauas yksityisen ihmisen omasta persoonallisesta näkökulmasta, puhumattakaan pelkästä omasta edusta.

(Kuva Wikipedia Commons, tekstin lähde Almond)

Kompatibilismi

2009-12-11T18:12:00.000+02:00

Kompatibilismi pyrkii osoittamaan, että determinismi ja ihmisen vastuu teoistaan ovat yhteensovitettavissa. Meihin kohdistuu velvollisuuksia, vaikka käyttäytymisemme olisikin determinististä.

Tämä kuulostaa tosin hyvin ristiriitaiselta. Asia - ehkä - muuttuu ymmärrettävämmäksi, jos muistetaan edellisessä postauksessa esiteltyä päätöksentekokoneiston esimerkkiä. Evaluaattorimme toimii niin kuin toimii, mutta sillä on kuitenkin mahdollisuus arvioida vaihtoehtoja.

Seuraavaa Blackburn kutsuu kompatibilismin ensimmäiseksi määritelmäksi: 'Henkilö on vapaa, jos hän olisi voinut toimia toisin (oikeassa mielessä). Henkilö olisi voinut toimia toisin, olettaen että hän olisi toiminut toisin jos hän olisi valinnut toisin.' (Huh).

Mutta entä jos henkilö ei olisi voinut valita toisin? Mitä jos aivojeni fyysinen tila muuttuu siten, että alan nähdä harhoja enkä pysty erottamaan todellisuutta kuvitelmistani. Tässä tilassa surmaan viattoman vastaantulijan, koska kuvittelen tämän hyökkääjäksi. Evaluaattorimoduulini on sekaisin, enkä voinut valita toisin.

Tässä kohden Blackburn esittää parannetun kompatibilismisen määritelmän: 'Henkilö on vapaa, jos hän olisi voinut toimia toisin (oikeassa mielessä). Tämä tarkoittaa, että hän olisi toiminut toisin, jos hän olisi valinnut toisin ja, toisissa ajatuksissa ja toisenlaisella harkinnalla, hän olisi päätynyt valitsemaan toisin.'

Tässä ei ehkä vielä olla ihan riittävän pitkällä, sillä eteen nousee kysymys tiedosta. Jos olisin voinut tietää enemmän valintatilanteessa, olisinko silloin tehnyt eri tavalla.

Tiedon huomioiminen viekin meidät kolmanteen paranneltuun kompatibilistiseen määritelmään: 'Henkilö on vapaa, jos hän olisi voinut toimia toisin (oikeassa mielessä). Tämä tarkoittaa, että hän olisi toiminut toisin, jos hän olisi valinnut toisin ja, saatuaan riittävästi ja todenmukaista tietoa päätöstensä tueksi ja toisin harkitsemalla, hän olisi päätynyt valitsemaan toisin. Riittävä ja todenmukainen tieto sekä toisin harkitseminen tarkoittavat olosuhteita, joissa henkilö ymmärtää tilanteensa täsmällisesti, ja jotka hänen järkevästi voidaan olettaa ottaneen huomioon.'

Kompatibilismi pyrkii määrittämään yleistetyn konseptin kontrollille, sille että toisissa olosuhteissa henkilö olisi tehnyt toisin.

Kompatibilismia on arvosteltu siitä, että se pyrkii tekemään ihmisistä objekteja ilman inhimillisiä ominaisuuksia. Blackburn mainitsee Peter Strawsonin, joka työssään on tarkastellut objektinäkökulman ja inhimillisen lähestymistavan välisiä eroja. Objekteja hallitaan ja tarkkaillaan kun taas ihmisen teot muuttuvat ymmärrettävimmäksi hänen perustelujensa ja persoonansa kautta.

Determinismiin on hankala sovittaa aktiivisen toiminnan järkevyyttä: kaikkihan on jo ennalta määrättyä. Sotilas voi ajatella, että jos luodissa on nimeni niin sitten on, asia ei kypärää käyttämällä parane. Blackburn nimittää tällaista asennetta 'laiskaksi sofismiksi'.

Jos uskon, että menneisyys määrittää tulevaisuutta ja - koska en voi vaikuttaa menneisyyteen - siis kaikki on ennalta määrättyä, saataan ottaa fatalistisen elämänasenteen. Tällöin valinnoilla ei tunnu olevan väliä.

Blackburn esittelee idean ajan ulkopuolisesta näkökulmasta. Tämä näkökulma tosin ei ole mahdollinen meille kuolevaisille. Mutta oletetaan, että on olemassa olento, joka on ajan ulkopuolella. Jos näin kuviteltu Jumala on kaikkivaltias, hän voi nähdä elämämme ikäänkuin filminä, jossa nykyhetki kulkee jossakin, mutta meille paljastumaton tulevaisuus näkyy hänelle nykyhetken tuolla puolen. Mutta Jumalakaan ei voi nähdä seurausta ilman syytä: kukaan ei voi syödä munakasta ennen kuin se on valmistettu.

Mielestäni kompatibilismi ei ole paranneltuine määritelmineenkään tyhjentävä vastaus. Aiemmin todettiin, että niin tai näin, vapaan tahdon ideaa ei voi perustella. Yhtä vaikeaa on kuitenkin perustella myös fatalistista, epäaktiivista elämänasennetta.

Vapaa tahto

2009-12-11T17:55:00.002+02:00

Länsimainen ihminen pitää itseään vapaana henkilönä. Normaalin elämän velvoitteet rajoittavat itse kunkin täydellistä vapautta, mutta vapaus siinä mielessä, että voimme valita tekomme ja kantaa niiden seuraukset, tuntunee itsestään selvältä useimmista meistä. Olemme vapaita myös valitsemaan joskus vaikeamman tien: voimme pitää kurissa huonoja taipumuksiamme tai mielihalujamme.

Edellä mainittu vastuu valinnoistamme tuntuu myös hyväksyttävältä, toisin kuin vastuu silloin kun emme ole voineet valita toisin. Meitä ei myöskään voi syyttää tapahtumista, joihin emme voi vaikuttaa.

Vapaan tahdon alainen ihminen on siis mahdollisuuksien ja järkevien velvollisuuksien edessä. Voit jopa löytää sisäisen sankarisi, ja elämäsi muuttuu - ainakin joidenkin saarnaajien mukaan. Mutta entä jos kaikki onkin ennalta määrättyä?

Deterministi uskoo, että menneisyys kontrolloi tulevaa. Ja koska et voi vaikuttaa menneisyyteen, et voi vaikuttaa myöskään tulevaan. Deterministisessä systeemissä järjestelmän edellinen tila aina määrittää seuraavan. Tämän vuoksi sellaiset järjestelmät ovat hallittavia. Ihmiset, jotka uskovat maailman olevan tällainen, ovat ns. kovia deterministejä. Englanniksi heitä kutsutaan termillä incompatibilist, koska he uskovat, että vapaus ja determinismi ovat yhteen sovittamattomia (incompatible).

Onko determinismi totta? Ainakin minä haluaisin kieltää sen. Blackburn antaa esimerkin kvanttifysiikasta, jossa ilmiöillä ei tunnu olevan selvää syy-seuraussuhdetta. Päinvastoin, satunnaisuus vallitsee.

Mutta vaikka kvanttifysiikka tuntuu auttavan kieltämään determinismin, se johtaa meidät toiseen ongelmaan. Aivomme ovat rakentuneet samanlaisista osista kuin kaikki muukin tunnettu aine. Toisin sanoen mikrotasolla myös neurologiset tapahtumat aivoissamme ovat viime kädessä lähtöisin elektronien satunnaisista hypyistä atomiytimien ympärillä. Siis, jos satunnaisuus vallitsee, vapaa tahto häviää aivan kuten determinismissäkin.

Voin ajatella, että eihän tuo pidä paikkaansa, olen tietoinen olemassaolostani tässä ja nyt. Valitsen nostanko käteni ylös vaiko en. Valitsen kävelenkö ovesta ulos vai pysynkö sisällä.

Mutta jos et tiedä tekojesi olevan jossakin kausaalisuussuhteessa joihinkin muihin tapahtumiin, voit luulla olevasi vapaa valitsemaan. Ja koska joskus kävelet ovesta tai nosta kätesi, voit kuvitella olevasi vapaa tekemään niin koska tahansa. Mutta todellisuudessa joskus-tekeminen on vain kausaalisen tapahtumaketjun osa.

Ehkä vapaan tahdon kohdalla alkaa tuntua siltä. että on olemassa jonkinlainen Todellinen Minä, joka valitsee ja irti fyysisistä lainalaisuuksista. Se on sielu tai henki: siis Descartesin dualismia. Ja jos sielu tai henki operoi jossain fyysisen ulottuvuuden tavoittamattomissa, niin onko se vapaa determinismistä tai satunnaisuudesta? Vaikuttaa siltä, että dualismi ei auta meitä lainkaan, vaikka pystyisimme selittämään ruumiin ja mielen välisen vuorovaikutuksen mekanismin. Ja sitähän emme pysty selittämään, kuten aiemmissa postauksissa nähtiin.

Determinismi ei määritä mitään siitä, millä tavoin kausaalisuus syntyy. Blackburn esittelee esimerkkinä päätöksentekomallin, joka on peräisin tietojenkäsittelymaailmasta. Nimittäin, jos aivomme toimisivat kuten tietokone-ohjelmisto, meillä voisi olla aivoissamme päätöksentekokoneisto, joka arvioi kullakin hetkellä vaihtoehtojamme ja lopulta 'tulostaa' valitun vaihtoehdon, josta siis syntyy meidän valintamme.

Päätöksentekokoneistomme voi olla oppiva: se siis pyrkii evaluoimaan tilanteita kokemuksen valossa. Silti se on koneisto, jonka olemme saaneet syntymässä, joka on 'meissä' ja jonka toiminta johtaa tässä mielessä kausaalisuuteen. Opettajat voivat yrittää vaikuttaa arviointioduuliimme, samoin siihen voivat vaikuttaa vuorovaikutussuhteet muiden ihmisten kanssa jne. Mutta emme voi paeta päätöksentekokoneistoamme.

Käyttäytymisemme on siis tässä mallissa determinististä, mutta meillä kuitenkin on valintamahdollisuus. Valintamme perustuu kuitenkin syihin, joita emme itse voi valita (esimerkissä sen tekee päätöksentekokoneistomme). Tällaista mallia kutsutaan kompatibilistiseksi (pehmeäksi determinismiksi).

(Kuva Wikipedia Commons, tekstin lähde Blackburn)

Kieli ja ajattelu

2009-12-10T17:17:00.001+02:00

Kieli kuvaa ulkoista todellisuutta ja suhdettamme siihen, mutta se on myös osa tuota ulkopuolellemme jäävää maailmaa. Sisäinen maailmamme koostuu ajattelusta, mutta onko ajatuksia ilman kieltä ja kuka on se, joka meissä ajattelee?

Voin tutkia omaa sisintäni, mutta silloin tutkimuskappaleita on vain ja ainostaan yksi. Ja mitä löydän, kun yritän tavoittaa 'Itsen', sen joka ajattelee? Ja voinko nyt unohtaa kielen, ja jos niin teen, mistä ajattelussa itse asiassa on kyse? Erikoisen oudolta tuntuu kuvitelma ajatuksista ilman ajattelijaa. Muodostuuko sisimpäni, itseyteni, viime kädessä vain joukosta havaintoja, ajatuksia, tunteita? Näin väittivät ainakin Bertrand Russell ja David Hume. Russell ehdotti, että sen sijaan, että sanomme 'minä ajattelen' olisi oikeampaa sanoa 'se ajattelee minussa' tai 'minussa on ajatus'.

Amerikkalainen filosofi Donald Davidson (1917-) on väittänyt, että ajatteluun pystyvät ainoastaan olennot, joilla on puhekyky. Myöskään ajatukset eivät ole mahdollisia, ellei olennolla ole puheen tulkintakykyä. Väite on mielenkiintoinen esimerkiksi eläinten kohdalla: muun muassa delfiineillä on todettu varsin kehittynyt 'puhekyky'.

Edellisellä ei Almondin mukaan tarkoiteta, että ajattelu voidaan palauttaa kieleen, vaan että kieltä ja ajattelua voidaan ymmärtää vain niiden käyttökehyksessä - niistä uskomuksista ja haluista joista ne lähtevät. Uskomusten osalta Almond huomauttaa, että ne ovat mahdollisia vain, jos niihin liittyy oikean ja väärän mahdollisuus, konsepti.

Davidsonin mukaan kielen lauseiden totuudellisuutta voidaan tarkastella jonkin tietyn kielen osalta huomioiden sen käyttökonteksti. Tässä hän pohjautuu Alfred Tarskin kehittämään kielen totuusarvotarkasteluun, mutta erotuksena Tarskin loogisiin ja formaalisiin kieliin Davidson tarkoittaa luonnollisia kieliä.

Kontekstilla voimme ymmärtää esimerkiksi teon motiivia selittävää käyttäytymistilannetta. Jos henkilö nostaa kätensä, on ymmärrettävä mitä hän haluaa saavuttaa ja mitä hän uskoo saavuttavansa (siis esimerkiksi nostan käden halutessani herättää ystäväni huomion ja uskon näin toimimalla sen saavuttavani). Samalla tavalla voin ymmärtää kieltä todella vain sen käyttökontekstissa.

Entä miten on laita muiden, ei-inhimillisten olentojen kommunikaation kanssa. Voimmeko olettaa eläinten ajattelevan? Jos pidämme lähtökohtana edellä mainittua sidosta kieleen ja puheeseen, tämä johtaa ajattelun ja kielen erottamiseen. Vai onko mieluummin niin, että ajattelu ja älykkyys on sidoksissa kommunikaatioon?

Brittiläinen matemaatikko Alan Turing (1912-1954) piti jo tietokoneiden esihistoriassa (1940-luvulla) selvänä, että muutaman kymmenen vuoden kuluttua ajattelevat koneet olisivat todellisuutta. Tekoälytutkimuksen myötä on mietitty myös kone-elämän ja koneiden tietoisuuden käsitettä. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että tietokoneet ovat hyviä puhtaan tiedon käsittelyn ja varastoinnin alueella, mutta ihmisyyteen kuuluvien tunteiden heijastaminen ei niiltä luonnistu. Silti kielen käsitettä mietittäessä voi havaita, että tietoon ja päättelyyn liittyviä toimintoja voidaan pitkälle määritellä symbolisesti koneiden ymmärtämään muotoon.

Tietokoneen 'ajattelu' ei ole verbaalista, ja ehkä ajattelua on yleensäkin tarkasteltava toisenlaisena ilmiönä. Mutta onko kyseessä materialistinen näkemys, vai olemmeko pääsemmättömissä dualistisesta, mielen ja kehon, hengen ja ruumiin erottelusta?

Behaviouristisen näkökulman mukaan mentaalista ei tarvita vaan kaikki voidaa selittää fyysisistä lähtökohdista. Voimme tarkastella henkilön avointa tai peiteltyä käyttäytymistä ja taipumuksia. Behavioristit eivät myöskään välttämättä kiellä sisäisen, yksityisen maailman olemassaoloa, mutta ikään kuin olettavat ihmisille jonkinlaisen julkisen rajapinnan, jonka kautta heitä voidaan tarkastella.

Mutta onko välttämätöntä pyrkiä erottelemaan ihmisen käyttäytymistä näin sen sijaan, että ajattelisimme henkilön olevan kokonaisuus, joka toisaalta ajattelee ja tuntee ja toisaalta toimii fyysisesti.

Aiemmin mainittu Davidson on esittänyt, että sisäisesti voisimme mielentilojen ja -liikkeiden sijaan puhua tapahtumista, joita esiintyy sekä mentaalisessa että fyysisessä olemuksessamme. Syntyy supervenienssi , jolla tarkoitetaan tässä yhteydessä mentaalisten ominaisuuksien riippuvuutta fyysisistä siten, että mentaalisia muutoksia ei voi syntyä ilman fyysisiä muutoksia, mutta mentaalinen ei silti ole suoraan palautettavissa fyysiseksi. Davidsonin mukaan myös sellaiset tapahtumat, joita kuvaamme käsitteillä 'usko' ja 'toivoa ovat myös fyysisiä tapahtumia ja siten fysiikan lakien alaisia.

Voimme kuvitella seuraavanlaisen yksinkertaistetun tapahtumapolun: mieli (mielentila) -> taipumus käyttäytyä -> psyykkiskemiallinen tila. Riippuen polun kulkusuunnasta joko ylennämme fyysisen mentaaliseksi tai päinvastoin.

(Kuva Wikipedia Commons, tekstin lähde Almond)

Kieli ja merkitys

2009-12-08T21:50:00.000+02:00

Edellisissä postauksissa on tarkasteltu erilaisia todellisuuden kokemukseen ja rakenteeseen liittyviä ongelmia sekä mahdollisuuksia ajatuskokeiden kautta. Mutta millainen on käyttämämme kielen osuus ajattelussamme, ja onko itse asiassa ajatuksia ilman kieltä? Mitä myönteinen vastaus jälkimmäiseen kysymykseen tarkoittaisi?

Miten lapset oppivat kielen ja sen rakenteet? Vanhemmat osoittavat koiraa ja lausuvat jotain, jonka lapsi oppii liittämään koiraan. Tällainen oppiminen on kuitenkin joidenkin filosofien mukaan mahdollista vain, jos lapsella on jokin intuitiivinen tapa ymmärtää ja erottaa merkityksiä vanhempiensa lausumista.

Noam Chomsky (1928-) on tunnettu universaalikieliopin käsitteestä. Almondin mukaan Chomskyn edeltäjinä voidaan nähdä Descartes ja Leibniz sekä muita 1900-lukua edeltäneitä ajattelijoita, joita kiinnosti universaalin kieliopin käsite. Erityisesti Chmoskyn työlle voi nähdä perustaa Platonin ideaopissa ja sen universaaleissa käsitteissä. Tällaisia sisältyy suureen osaan käyttämästämme kielestä.

Universaalikielioppi mahdollistaa ihmiselle kielen - jonkin käytettävän erityisen kielen - oppimisen. Kielessä on 'syvempi rakenne' pinnallisen rakenteen alla, ja tämän ymmärtäminen on jollakin tavalla myötäsyntyistä ihmiselle. Chomskyn lähtökohta on täysin toinen kuin empiristinen näkemys, jonka mukaan se, mitä ihmiset tietävät, on syntynyt joko oppimisen tai ympäristön vaikutuksen tuloksena.

Chomskyn kielioppi on generatiivinen. Ihmislapsi oppii käyttämään kieltä luovasti jo hyvin pienen sanavaraston turvin sekä ymmärtämään sanastonsa puitteissa lauseita, joita ei ole kuullut koskaan ennen. Chomskylle tämä on osoitus eräästä luonnollisesta, ihmisille ominaisesta myötäsyntyisestä valmiudesta.

Millä tavalla sitten syntyvät kielen merkitykset? Almond esittelee kaksi teoriaa. Kielen sanat voisivat kuvata tiettyä käsitettä, konseptia tai ideaa. Toisaalta voisimme ajatella, että on olemassa suora liitäntä, korrelaatio, sanojen ja objektien välillä. Eli siis sana 'kuu' voisi tarkoittaa sitä kuvaa, joka ihmiselle syntyy kun puhutaan kuusta. Tai sitten se voisi vastaavasti tarkoittaa vain itse kuuta.

Ensimmäinen vaihtoehto on ongelmallinen jo senkin vuoksi, että mentaalikuva, joka sanasta syntyy, on yksilöllinen. Toisaalta ensimmäinen vaihtoehto tarkoittaa, että voisimme jopa unohtaa ulkoisen konkreettisen objektin - kuu - ensisijaisen konseptin sijaan.

Jälkimmäinen vaihtoehto - suora liitäntä sanojen ja niiden kuvaamien objektien välillä - tarkoittaisi, että kielen lauseet ovat rakenteinen malli tai kuva niistä asioista, joita ne kuvaavat. Tämäkään ei ole ongelmaton näkökulma: miten sana 'auto' liittyy todelliseen autoon tai mitä on 'ei-auto'.

Merkitys voisi olla kielessä viitteellistä. Lapsi oppii kieltä selviytyäkseen ympäröivässä kulttuurissa kuin antropologi vieraan heimon keskellä. On opittava kieli viitteinä merkityksiin.

Viitteelliseen teoriaan sisältyy kuitenkin ongelmia: jos osoitan jotain ja samaan aikaan lausun sinulle vieraalla kiellä jotain niin kuinka voit olla varma mitä osoitin (ja siis tarkoitin). Toisaalta hahmotammeko maailman samalla tavoin. Almond antaa esimerkin lumesta. Eskimoilla (ja rajoitetummin myös meillä suomalaisilla) on hyvin monenlaisia ilmaisuja lumelle. Näin on siksi, että lumen eri esiintymismuodot ovat hyvin merkityksellisiä eskimoiden perinteisessä elinympäristössä. Viitteellisyys on helposti liian monimerkityksellistä.

Vaikka voisimme olettaa, että pystymme viittaamaan merkityksiin yksikäsitteisesti, joudumme silti miettimään viittauksen sisältöä. Voimme kuvata samaa asiaa usealla eri nimellä - aamutähti tai iltatähti voivat molemmat viitata Venukseen - joten sama viite voi saada eri merkityksiä tai sisältöjä.

Bertrand Russell (1872 - 1970) esitteli eron kieliopillisen ja loogisen subjektin käsitteiden välillä. Merkityksen täytyy rakentua meille tuttujen, ymmärrettävien käsitteiden kautta.

Onko sitten löydettävissä yksikäsitteistä tapaa nimetä asioita? Tietylle käsitteelle löytyy tavanomaisessa kielenkäytössä monia kuvauksia. Joillekin asioille voidaan antaa tarkat tunnisteet (esim. henkilötunnus) ja joihinkin tunnisteisiin sopii usea asia tai objekti.

Jotta kieli olisi käyttökelpoinen kommunikaatiossa, sen täytyy ankkuroitua ympäröivään todellisuuteen jollakin tavalla. Henkilöstä toiseen vaihtelevat konseptit eivät ole käyttökelpoisia.

Kielen merkitysten ongelmia voidaan tarkastella myös kääntämisen kautta. Tästä Almond mainitsee kaksi ongelmallista näkökulmaa amerikkalaisen filosofin Quinen esittäminä. Näitä voisi kutsu sanakirjametodiksi ja kieliopilliseksi metodiksi. Sanakirjametodissa yritämme merkitysten selittämistä synonyymien kautta, mutta Quinen mukaan edes synonyymi-käsitteen analysointi ei onnistu. Kieliopillisessa metodissa meidän on löydettävä merkitys kaikille mahdollisille lausumille - erotettava myös siis merkitykselliset merkityksettömistä, mistä seuraa, että mahdollisia lausumia on ääretön määrä.

Voidaan väittää, että kielen voi oppia vain sen 'sisältä' - siis äidinkielen. Tästä taas seuraa, että kielten vertailtavuus ja käännettävyys häviää. Esimerkkinä eurooppalaisiin kieliin voisi olla Almondin mainitsema Hopi-intiaanien kieli, jossa ei ollut lainkaan ajan käsitettä.

Wittgenstein on esittänyt, että sanojen merkitys voidaan löytää tarkastelemalla sitä, mitä ne tekevät. Kieli tulee ymmärrettäväksi sosiaalisen kontekstin, aikeiden ja funktioiden kautta. Lausuman merkitys ilmenee sen käyttötarkoituksessa.

Tässä kuitenkin korostuu kielen sosiaalisuus ja todellisen elämän esimerkit tukevatkin tätä ajatusmallia. Eristyksissä - esimerkiksi eläinten keskellä - kasvaneilla lapsilla ei ole kehittynyttä kieltä.

Mutta ehkäpä kieli avautuu sekä käyttötapansa että viitteidensä kautta?

(Tekstin lähde Almond, kuva Wikipedia Commons)

Dualistisia ongelmia

2009-12-05T21:20:00.007+02:00

Descartesin mukaan voimme löytää totuuden rationaalisesti, omaa mieltämme tutkimalla. Mutta millaista tietoa se antaa meille muista ihmisista? Ja miten mieli, joka on irrotettu fyysisestä, avaruudellisesta olomuodostaan, voi vaikuttaa kehoon? Miten aisteihin perustuvat kokemuksemme siirtyvät mieleen? Mikä mekanismin avulla se on yleensä mahdollista?

Gilbert Ryle (1900 - 1976) tunnetaan kartesiolaisen dualismin kriitikkona, joka lanseerasi käsitteen 'aave koneessa' (ghost in the machine). Jos haluamme pitää fyysiset ja henkiset prosessit erillään toisistaan mutta emme tunne niiden välistä vuorovaikutusta, voi ihmisen ajatella olevan ikään kuin jonkinlainen aave ruumiillisessa kehossa. Toisaalta, jos emme halua tehdä mainittelua erottelua, niin mitä perusteita meillä on esimerkiksi oletukselle kuoleman jälkeisestä elämästä?

Epistemologian, tietoteorian, kannalta tarkasteltuna henkisten ja fyysisten tapahtumien erottelu johtaa myös varsin erikoisiin mahdollisuuksiin ajatuskokeiden muodossa. Nimittäin, jos henkiset prosessimme pyörivät irti aineellisesta kehostamme, voisimme myös kuvitella, että on olemassa ihmisiä, jotka ovatkin tosiasiassa eräänlaisia zombeja tai mutantteja.

Zombeja emme voi erottaa meistä millään ulkopuolisen tarkkailun keinolla, mutta heillä ei ole tietoisuutta. Zombit ovat tavallaan ihmiskuoria.

Mutanteilla taas on kyllä tietoisuus, mutta heidän kokemuksensa eroavat meistä. Esimerkiksi jokin kivulias tapahtuma saa mutantin hymyilemään, mutantin näkemä keltainen onkin meille sininen jne.

Nämä esimerkit kuulostavat aluksi todella oudoilta. Häiritseväksi ne muuttuvat, jos alamme miettiä tietoisuuden käsitettä. Kuinka tietoisuus löydetään vaikkapa aivotutkimuksen keinoin? Voimme havaita fysiologisia muutoksia aivoissa, mutta emme tietoisuutta itseään. Mistä siis voin olla varma, että jokin tietty kokemukseni on samanlainen muille ihmisille. Yleistys pelkästään oman kokemukseni perusteella on aika vajavaisella pohjalla.

Zombie- ja mutanttileikittelyä voisi kokeilla myös paitsi käsitykseen muista ihmisistä, myös omaan kokemukseen maailmasta. Dualistinen maailmankuva mahdollistaisi myös oman kokemuksen epäilemisen; onko maailma sama kuin eilen? Jättävätkö mentaaliset tapahtumat - täysin erillään fyysisistä - minkäänlaisia jälkiä muistiimme? Jos Jumala - Locken esittämä mahdollisuus - on liittänyt tietoisuuteni tapahtumat fyysiseen maailmaan, kuinka voi olla varma, että tietoisuudessa kokemani fyysinen todellisuus on sama kuin eilen kokeman?

Mielen ja kehon vuorovaikutusta on pyritty selittämään erilaisilla malleilla. John Locke (1632 - 1704) esitti, että Jumala voisi liittää kipuaistimuksen - kivun idean - tiettyyn fyysiseen tapahtumaan, esimerkiksi veitsen viiltoon ihmiskehossa. Locken käsityksiä taas arvosteli eräs kaikkien aikojen kuuluisimmista matemaatikoista, Gottfried Leibniz (1646 - 1716). Leibniz oli rationalisti Descartesin tavoin, mutta hänen käsityksensä mukaan kaikkivaltias ja hyvä Jumala oli rakentanut maailman, jota myös kuolevaiset me pystymme havainnoimaan, jonka syy-seuraussuhteet ovat - no, rationaalisia. Jumala rakentaisi siis ennemmin selkeät fyysiset lainalaisuudet, joiden mukaan maailma toimii, kuin maailman, jossa olisi satunnaisia vaihteluita vaikkapa hermostojärjestelmämme osalta.

Edellä esitetyn arkirealismin kannalta aika kaukaisen - mutta dualistisen maailmankuvan mahdollistaman - teoretisoinnin vastapainoksi Blackburn esittää varsin mainion esimerkin väriaistimusten maailmasta. Kartesialainen dualismihan mahdollistaisi sellaisen ajatuskulun, jossa minun näkemäni sininen olisi sinun näkemäsi punainen. Tätä saattaisi olla vaikea millään tavoin todistaa, mutta entäpä jos puhuttaisiin vain mustavalkoisesta maailmasta. Tällöin voisimme kuvitella kahdelle henkilölle täysin vastakkaisen väriaistimuksen; toinen näkee mustan valkoisena ja toinen päinvastoin. Tässä esimerkissä kuitenkin väriaistimusten vastakkaisuus paljastuu kun alamme vaalentaa harmaata lasia: toinen näkee siitä paremmin läpi ja toiselle lasi muuttuu entistä peittävämmäksi!

(Tekstin lähde Blackburn, kuva Wikipedia Commons)

Kirkas ja selkeä totuus

2009-12-01T21:50:00.001+02:00

Jos emme voi kuvata itseämme, minuutta - tai sen puoleen sinuutta - fyysisten, tilallisten ominaisuuksien kautta, niin kuinka voisimme sen tehdä? Mikä on identiteettiimme silloin, kun se ei riipu kehosta, paikasta ajassa tai avaruudessa, sosiaalisista suhteista. 'Minuus' on jotain, joka ei taivu materialistiseen maailmaan. Mutta mikä silloin on 'se', joka ajattelee?

Descartes oli mielestään löytänyt varman pohjan totuudelle. Totuus löytyy nojatuolipäättelyllä, puhtaan järjen voimalla. Descartes on siis rationalisti. Kuten Blackburn huomauttaa, Descartesia ei tunnu vaivanneen demonin mahdollinen puuttuminen myös päättelyyn.

Tarkastellessaan itsen tai minän käsitettä, Descartes toteaa löytäneensä 'täydellisyyden' idean. Koska tällainen idea on olemassa, sille täytyy olla jokin syy. Täydellisyys voi olla peräisin vain Jumalasta. Siis Jumala on olemassa ja hän on jättänyt ikään kuin tavaramerkiksi täydellisyyden idean meihin.

Nyt, koska Jumalan olemassaolo tuli todistettua, ei epäilykselle enää löydykään sijaa. Jumalahan on täydellinen ja hyvä - ei petturi tai aistien harhauttaja.

Logiikka kulkee siis seuraavasti: täydellisen olennon idea tarkoittaa, että tälle on jokin aiheuttaja. Aiheuttajan täytyy olla yhtä täydellinen kuin sen seuraus. Koska tässä tapauksessa seuraus on täydellinen, niin täytyy olla myös aiheuttajan, ja täydellinen aiheuttaja, alkuperä, voi olla vain Jumala.

Nykylukijaa tämä tuski vakuuttaa. Tässä kohti Blackburn kuitenkin huomauttaa Descartesin olleen oman aikansa filosofisen perinteen seuraaja. Ajateltiin, että kausaalisuus on ikään kuin jonkin välittämistä: kuumuus aiheutta lämpöä, liike jonkin liikkumista jne.

Descartesin päättely ei vakuuttanut kaikkia hänen aikalaisiaankaan. Ei myöskään ole aivan selvää - kuten Blackburn huomauttaa - etteikö Jumalan tuominen tähän päättelyketjuun enemmänkin sekoita kuin aiheuttaa kirkkautta ja selkeyttä.

Descartesia myöhempi filosofi, David Hume (1711-1776), kritisoi voimakkaasti kartesialaista epäilyä. Hänen mukaansa rationalistinen päättely vie pohjan kaikelta varmuudelta minkä tahansa kohteen osalta ja johtaa näin täydelliseen skeptismiin.

Hume luokitellaan empiristiksi. Hänenkin mukaansa uskomuksillemme täytyy olla selkeä pohja tai perusta, mutta sitä ei voida saavuttaa rationalistisesti. Päinvastoin, aistimme ja päättelymme ovat osa tuota perustaa.

Ja toisaalta: tarvitsemmeko edes varmaa perustaa, jolle rakentaa? Tietomme ja uskomuksemme muodostavat koherentin rakenteen - toisiinsa nojaavia komponentteja, aivan kuten verkkorakenteet ja laivat. Näissä rakenteissa osia voidaan vaihtaa, mutta ei koko rakennetta.

Koherentismi ei kaipaa perustuksia, vaan voimme hyväksyä, että vaikka jokainen argumentti tarvitsee premissejä, ei ole olemassa sellaista premissiä, joka kuuluisi kaikkiin argumentteihin. Ei siis ole erillistä perustaa.

(Tekstin lähde Blackburn).

Epäilyn metodi

2009-11-29T22:53:00.004+02:00

Descartesin päättely ei ole ainakaan maallikosta ihan vakuuttavaa, ainakin se jättää lukijan pohtimaan päättelyketjun luotettavuutta. Toisaalta, kun paholaisargumentti on kerran nostettu, sitä on vaikea poistaa mielestään: sitä vastaan on vaikea todistaa. Vaikka meidän maailmankuvamme poikkeaakin 1600-luvulla vallinneesta, voi aika helposti muuntaa Descartesin argumentoinnin esimerkiksi virtuaalitodellisuuden ongelmiin. Monelle lukijalle tullee mieleen, kuten tälle blogistillekin, Matrix-elokuvat.

Blackburn huomauttaa, että Descartesin päättely sisältää oikeastaan implisiittisesti ajatuksen siitä, että aistimme pettävät meitä joskus, mutta eivät aina. Emme siis voi luottaa aistihavaintoihimme aina. Mutta seuraako tästä, että niihin ei voi luottaa koskaan?

Argumentti on pätevä (valid), jos premissien totuudellisuudesta seuraa johtopäätöksen totuudellisuus. Toisin sanoen pätevän argumentin johtopäätös ei voi mitenkään olla totta, jos premissit eivät ole totta. Argumentti on lisäksi kestävä, pitävä (sound), jos se on pätevä ja premissit ovat totta.

Tätä taustaa vasten Blackburnin mukaan Descartesin päättelyketju ei tunnu pätevältä, sillä jos premissinä on, että aistihavaintomme eivät aina ole luotettavia, siitä ei tietenkään seuraa, että ne ovat aina epäluotettavia (tai petollisia). Mutta voisiko olla, että Descartesilla oli mukana implisiittinen, vaiettu premissi? Silloin voisimme mahdollisesti Blackburnin mukaan tulkita Descartesin tarkoittaneen

Aistihavaintomme eivät aina ole luotettavia.
Emme voi erottaa luotettavia ja epäluotettavia aistihavaintoja.
Siis: mikä tahansa aistihavaintomme voi olla epäluotettava.

Argumentti tuntuu nyt pätevämmältä, mutta onko premissi 2 tosi? Vai onko kyseessä itse asiassa kyse siitä, että ensi näkemältä emme voi todentaa aistihavaintojemme luotettavuutta.

Mistä tiedämme, että kokemuksemme ja elämämme eivät ole pelkkää unennäköä, että emme uneksi juuri nyt? Itsensä nipistäminen ei oikein vakuuta - voihan senkin uneksia. Arkielämän rutiinit, rytmi ja koherenssi poikkeavat unista, mutta arkielämän kokemuksellisuus ei anna meille aseita todistukselle eikä poista kartesialaisen demonin mahdollisuutta.

Descartesin esimerkkiä voi laajentaa - ja on laajennettu - moneen suuntaan siten, että lopputulemaksi jää epävarmuus. Tässä epävarmuudessa Descartesin Cogito, ergo sum on lopulta ainoa varma asia. Mutta miksi edes siihen voi luottaa?

Blackburn antaa tästä hauskan, hiukan pohjoismaisen esimerkin. Voit ajatella hiihtäväsi, vaikka et sitä tee (juuri silloin). Mutta et voi ajatella ajattelevasi silloin, kun et ajattele.

Se, että ajattelen, takaa, että ajattelen!

(Tekstin lähde Blackburn: Think, kuva Wikimedia Commons)

Descartes ja epäilyn synty

2009-11-29T13:06:00.005+02:00

Kymmenen vuotta Caravaggion kuoleman jälkeen syntyi myös eurooppalaiseen ajatteluun aivan uudenlainen polku. Vaikka uskonto edelleen piti pintansa eikä sen asemaa kyseenalaistettu, luotiin pohja entistä analyyttisemmälle otteelle perustavien ihmisyyttä ja olemassaoloa koskevien kysymysten pohdinnassa.

Asialla oli tunnetusti Descartes, matemaatikko ja filosofi. Descartes pyrki luotettavaan, metodologiseen tapaan analysoida tietoa itsestään ja ympäristöstään. Hän halusi luoda pitävän, varman pohjan tiedollemme.

Descartesin saavutukset ovat mittavat monella rintamalla, mutta länsimaisen filosofian hän vie aivan uusille urille kuusiosaisessa teoksessaan Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta. Ensimmäisessä osassa Descartes esittelee 'epäilyksen metodin': mikäli hän on saavuttava mitään varmaa ja kestävää, on kaikki aiemmat mielipiteet ja uskomukset heitettävä menemään ja aloitettava alusta, perustuksista.

Descartesin epäily kohdistui näin aivan perimmäisiin havaintoihimme. Kuinka ja millä perusteella voimme luottaa niihin? Esiintyväthän tapahtumat unissakin joskus hyvin todellisina. Mitä jos emme olekaan vuorovaikutuksessa sellaisen todellisuuden kanssa, jonka olemme kuvitelleet? Mitä jos meitä huijaa jonkinlainen ilkeä henkiolento, demoni, joka hallitsee meidän aistejamme niin, että kaikki on pohjimmiltaan pelkkää kuvitelmaa? Eräänlainen aikansa virtuaalitodellisuus siis.

Tämä on kuuluisa ajatuskoe, josta suomenkielisenä käytän termiä paholaisargumentti (Blackburnilla evil demon). Descartes olettaa, että hänellä ei ole kehoa eikä aisteja, kaikki on demonin luomaa illuusiota. Kuinka hän sitten voi todeta mitään varmaa olemassaolostaan?

Descartes tulee siihen johtopäätökseen, että edellä esitetystä ei seuraa, että hän itse ei olisi olemassa. Tuo yliluonnollinen olentohan pyrkii pyrkii huijaamaan kohdetta, joka ajattelee, päättelee, ja siis on olemassa. Tämä on tunnettu johtopäätös: Cogito, ergo sum. Ajattelen, olen siis olemassa.

Silti ongelmaksi jää minän käsite. Se on jotain, jolla ei välttämättä ole fyysistä olomuotoa. Toisaalta ajatusta tilallisesta olennosta on lähes mahdoton välttää. Descartes ottaa esimerkiksen vahapallon: sillä on aistein havaittavia ominaisuuksia kuten tuoksu, maku, väri, muoto sekä selkeästi eroteltava muoto. Sen raaputtamisesta lähtee ääni. Mutta vaikka sulattaisimme vahan, jolloin sen fyysinen, tilallinen olomuoto muutuu, meille jää silti vahan käsite. Tunnistamme sulan vahan, vaikka se eroaakin vahan kiinteästä olomuodosta.

Näin Descartes tulee esimerkissään mielestään puhtaasti päättelemällä lopputulokseen, jonka mukaan on olemassa 'selkeä ja erityinen' vahan käsite. Siis edes fyysisten kappaleiden, objektien, olemusta ei voida tarkastella ja käsittää vain aisten, vaan myös mielen, ajattelun, perusteella. Kysymys ei ole vain siitä, mitä näemme tai voimme koskettaa vaan mitä todella voimme ymmärtää - tietää.

(Kuva Descartes: Wikimedia. Tekstin lähteenä Blackburn: Think)

Marraskuu, tie vie kirjastoon

2009-11-28T17:45:00.001+02:00

Marraskuu liukuu kahden päivän kuluttua siihen pimeyteen ja sateeseen, joka tätä vuodenaikaa hallitsee. Kansalaiset painavat otsa kurtussa pimeässä töihin ja pimeässä kotiin. Ainakin Helsingissä tämä on vuodenajoista pahimpia.

Loppuvuoden pimeyttä pakenee mielellään iltaisin esimerkiksi kirjastoon. Niinpä ikävältä tuntui lukea uutisia Helsingin kaupungin suunnittelemasta pienten kirjastojen lakkauttamisesta.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa oli aivan erinomainen opiskelija Saara Tammisen kannanotto kirjastojen puolesta (Mielipide-sivut) otsikolla "Kirjastot ovat sivistysvaltion sydän". Olen täysin samaa mieltä hänen kanssaan kirjastojen tehtävästä ja tarpeellisuudesta. Tamminen heittää myös ajatuksen siitä, että kirjastot jopa pelastavat ihmishenkiä.

Kirjasto, jos mikä, on todellakin kulttuurilaitos. Arvelisin, että ihan pieni ei ole se määrä ihmisiä, jotka ovat löytäneet yksinäisyyteensä toverihenkiä kirjastojen kautta. Tuota tapaamista ei ole kahlinnut aika, ei yhteiskunnallinen luokka tai edes kielimuuri, sillä sen ovat mahdollistaneet kirjat. Ja Suomessa erityisesti kaikille avoin kirjasto. Aika monen elämän suunnankin se on voinut muuttaa.

Kirjastojen sulkemista vastustava addressi löytyy täältä. Lainaan vielä Saara Tammisen tekstiä: "Kirjasto edustaa minulle ja monelle muulle suomalaiselle sivistysvaltion sydäntä". Oikeassa olet, Saara.

Kolmannen kiven radalla siirtyy peruskysymysten äärelle Simon Blackburnin Think ja Brenda Almondin Exploring Philosophy -teosten pohjalta (sivupalkki). Otan mielelläni vastaan asiasta kiinnostuneiden kommentteja ideoina, täsmennyksinä tai korjauksina myös seuraavissa postauksissa.

Caravaggio - Nyt!

2009-11-16T22:52:00.005+02:00

Ylivoimaisen lahjakas, uskomattoman hankala.

Ehkä näin voisi kuvata erästä maalaustaiteen omaperäisintä hahmoa, Michelangelo Merisiä, joka paremmin Caravaggiona tunnetaan.

Caravaggio saapui Roomaan 1592. Hän oli kotoisin Pohjois-Italiasta, Caravaggion kylästä, Milanon läheltä. Kotiseudullaan Caravaggio oli ollut neljä vuotta paikallisen taiteilijan oppipoikana. Rooman siirryttyään hän työskenteli tunnetun Giuseppe Cesarin palveluksessa.

Vuoden 1595 tienoilla Caravaggio julkaisi ensimmäiset itsenäiset työnsä. Varsinainen matka maineeseen alkoi kun kardinaali Franceso Maria Del Monte huomasi Caravaggion teoksen Korttihuijarit (suomennos kirjoittajan) taidekaupassa. Del Monte tajusi törmäneensä lahjakkuuteen, ja tarjosi taiteilijalle ylläpidon palatsissaan.

Sekä kirkolliset että maalliset vaikuttajat rahoittivat taiteilijoita saadakseen näyttäviä taideteoksia. Kirkollisille vaikuttajille oli tärkeää saada teoksia näkyville omiin rakennus- tai suojelukohteisiinsa. Del Monten suojeluksessa Caravaggio vakiinnutti maineensa kardinaalin taiteilijana, mutta myös öykkärinä ja riitapukarina, joka kantoi miekkaa ja tikaria sekä aiheutti selkkauksia liikuessaan arveluttavan ystäväpiirinsä kanssa Rooman kapakoissa.

Caravaggio uhmasi myös aikansa moraalisääntöjä taiteessaan. Huonomaineisten naisten kuvaaminen oli kiellettyä, mutta Caravaggio käytti toistuvasti ilotyttöjä - ystäviään ja rakastajattariaan - malleinaan.

Vallankumouksellinen Caravaggio oli myös aiheidensa toteutuksessa muutenkin. San Luigi del Francesi -kirkon Contarelli-kappeliin tarvittiin taiteilija luomaan kaksi suurta seinämaalausta. Del Monte antoi tehtävän Caravaggiolle, ja tuloksena syntyivät mestariteokset Matteuksen kutsuminen sekä Matteuksen martyyrikuolema (suomennokset kirjoittajan). Raamatun tarinan mukaan Matteus oli halveksittu tullimies, jonka Jeesus kutsui mukaansa. Caravaggio asetti tapahtumat aikansa roomalaisille selkeästi epäilyttävään ympäristöön - hämyiseen ympäristöön, jossa valo kulkee Kristuksen sormen kautta. Sormen, jonka yhdenmukaisuus Michelangelon Sikstiiniläiskappelin freskon kanssa on katsojalle selvä: Jumalan sormi.

Matteuksen kutsuminen (Caravaggio 1599-1600)

Contarelli-kappelin maalauksien myötä Caravaggio nousi naturalistisen maalausliikkeen kärkihahmoksi ja vakiinnutti asemansa Roomassa. 1600-luvulle siirryttäessä hän oli tähti.

Maineen vakiintumisen myötä Caravaggion hurja elämäntyyli ja jatkuvat vaikeudet esivallan kanssa vakiintuivat yhtä lailla. Huippulahjakkaana hän sai paljon anteeksi, ja vaikuttaa siltä, että tämä sai hänet vain lisäämään vauhtia.

Kulminaatiopiste löytyi vuonna 1606, kun Caravaggio surmasi miehen riidassa, jonka alkuperä on epäselvä - ilmeisesti Ranuccio Tomasoni teki halventavia huomautuksia taiteilijan seuralaisnaisesta ja maksoi siitä hengellään.

Caravaggio pakeni Roomasta ensin maaseudulle ja myöhemmin ilmeisesti vaikutusvaltaisten suojelijoidensa avulla espanjalaisten hallinnoimaan osaan Napolia. Näin hän pääsi paavin viranomaisten ulottumattomiin - hänen päästään oli nimittäin käytännössä luvattu palkkio.

Napolista Caravaggio siirtyi jossain vaiheessa Maltalle, jossa hän sai vaikutusvaltaisen suojelijan paikallisen ritarikunnan suurmestarista. Caravaggio jopa lyötiin Pyhän Johanneksen ritarikunnan jäseneksi, sillä suurmestari anoi poikkeusluvan tähän Rooman paavilta.

Napolissa ja Maltalla Caravaggio maalasi eräät parhaista töistään. Erityisesti Napolin aika vaikuttaa olleen jopa rauhallinen tässä myrskyisessä elämässä.

Valitettavasti Maltalla taiteilija ajautui ongelmiin hankalan luonteensa takia: hän ajautui selkkaukseen toisen ritarikuntansa jäsenen kanssa ja vangittiin. Caravaggio onnistui kuitenkin pakenemaan, tällä kertaa Sisiliaan, josta hän myöhemmin siirtyi vielä kerran Napoliin.

Tässä vaiheessa oli jo todennäköisesti mahdotonta Caravaggiolle itselleenkin pitää lukua kaikista mahdollisista vihamiehistään. Joku tai jotkut näistä kuitenkin kostivat taiteilijalle, joka joutui hyökkäyksen ja pahoinpitelyn kohteeksi lokakuussa 1609. Pahoin loukkaantuneena hän pelastui, mutta ilmeisesti ei toipunut täysin.

Paavin armahduksesta Caravaggio kuitenkin haaveili loppuun saakka. Tämä haave ei ehkä ollut turha, sillä vaikka Caravaggio oli hankinnut mittavan arsenaalin vihamiehiä, oli hänellä myös suojelijoita, jotka arvostivat hänen taitojaan ja halusivat hänet Roomaan.

Caravaggio maalasi viimeisen mestariteoksensa, David Goljatin pään kanssa (kuva postauksen alussa), ennen paluuyritystään Roomaan. Siinä taiteilija on kuvannut - täysin vallankumouksellisesti - omat piirteensä Goljatin päähän. Ehkä myös Davidin piirteisiin; mitä kerran oli ja miten kaikki päättyi.

Kesällä 1610 Caravaggio nousi Roomaan purjehtivaan laivaan kuultuaan asiansa - armahduksensa- edistymisestä. Mukanaan hänellä oli edellä mainittu maalaus sekä muut viimeiset työnsä, joiden ehkä arveli helpottavan armahdustaan.

Lähellä Roomaa, Palon satamassa, paikallinen komentaja heitätti Caravaggion tyrmään. Taiteilija sai maksettua itsensä vapaaksi, mutta liian myöhään - laiva oli lähtenyt satamasta maalaukset mukanaan. Epätoivoinen Caravaggio yritti tavoittaa alusta rannikkoa pitkin, mutta turhaan. Sen sijaan hän sairastui ja kohtasi loppunsa palaamatta enää koskaan Roomaan.

Kaksiosainen Caravaggio-dokumentti Ylen Teemalla alkaa keskiviikkona 18.11. klo 19.

Caravaggio-näyttely Galleria Borghesessa, Roomassa 24.1.2010 saakka.

Kuvat Wikipedia, copyright Zenodot Verlagsgesellschaft mbH (Gnu Public Free Documentation License).

Vielä symboliteemasta

2009-11-08T21:13:00.000+02:00

Huomasin vasta edellisen postauksen jälkeen, että sattumoisin pari päivää sitten kirjailija Jyrki Kiiskinen on Hesarin sivuston blogissaan kirjoittanut tuosta symbolipostauksessa käsitelemästäni teemasta.

En minäkään tiennyt, että Ranskassa uskonnon opetus on kielletty. Aivan erinomaisia ovat Kiiskisen huomiot asiantilasta Suomessa ja samoin johtopäätökset - mitä siitä tulisikaan, jos pitäisimme hengellisiä asioita yksityisasiana.

Symbolit seinällä

2009-11-07T22:04:00.000+02:00

Kovasti on kohua herättänyt sekä Italiassa että Suomessa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätös, jonka mukaan Italian on poistettava koulujen seiniltä krusifiksit. Vatikaani on asiasta pahoillaan ja median perusteella suurin osa italialaisistakin puoltaa krusifiksien säilyttämistä kouluissa.

Suomalaisia asia kiinnostaa, koska uutisoinnin mukaan liikkeellä tässä kanteessa on ollut suomalaissyntyinen nainen. Itse asiassa uutisoinnista saa sen käsityksen, että prosessia on ajanut vain suomalainen nainen vaikka tosiasiassa hän on toiminut ateistisen liikkeen puitteissa.

Italialaisten mielipiteissä on nostettu esiin krusifiksien käyttö kulttuuriperinteenä. On totta, että uskontoon liittyvien käytäntöjen erottaminen kulttuurista on vaikeaa. Vallitsevan tavan ja perinteen pohjalta voisi tämäkin asia tuntua vähäpätöiseltä; mikäpä siinä, tehkööt italialaiset kuten lystäävät.

Taustalla on kuitenkin isompi ja vakavampi asia: kysehän on valtion kouluista. Mielestäni uskonnolliset symbolit eivät kuulu kouluihin, virastoihin tai muihinkaan julkisiin paikkoihin. Valtion ja kirkon erottaminen toisistaan on hyvin tärkeä päämäärä, ja siihen tulee ainakin demokraattisiksi itsensä lukevissa valtioissa pyrkiä.

Ihmiselämän hauraus ja elämään liittyvät riskit on ehkä helppo unohtaa teknisesti edistyneessä ympäristössä ja arkipäivässä. Kun sitten kohtaamme konkreettisemmin elämän rajallisuuden, esimerkiksi nyt alkaneen pandemian puitteissa, syntyy voimakas tarve löytää turvaa ja tarkoitusta jostain suuremmasta.

Yksityisille ihmisille uskonto voi tuoda lohtua ja on varmasti runsaasti esimerkkejä tapauksista, joissa uskonto on auttanut irti itsetuhoisesta elämästä, antanut elämän jatkamiseen tarvittavaa lohtua suurissa menetyksissä. Samoin monet yksinäiset ovat löytäneet välittävän yhteisön, jossa on myös sosiaalinen ulottuvuutensa uskonnon lisäksi.

Uskonnon tuomat hyvät asiat eivät kuitenkaan poista sitä tosiseikkaa, että viime kädessä on kyse valtarakennelmasta ja vallan käytöstä. Vaikka kristillistinuskon puitteissa levitetyt kirkolliset käsitykset ovat ihmisen luonnontieteellisen uteliaisuuden aiheuttaman maailmankuvan laajentumisen myötä tavan takaa osoittautuneet vääriksi, vaikuttaa uskonto pitävän ihmisiä edelleen otteessaan. Yksi syy on luultavasti uskonnon ja kultuurin sekä perinteen yhteen kietoutuminen. Tämän vuoksi ei ole yhdentekevää millaisilla symboleilla itsemme ympäröimme.

"Kun luovumme käyttämästä omaa järkeämme ja tyydymme luottamaan auktoriteettin, meidän huolillamme ei ole loppua. Minkä auktoriteetin valitsemme? Vanhan testamentin? Uuden testamentin? Koraanin? Käytännössä ihmiset tavallisesti valitsevat sen yhteisön pyhän kirjan, jonka keskuudessa he ovat syntyneet, ja tästä kirjasta he valitsevät ne kohdat, jotka heitä itseään miellyttävät, ja jättävä muut syrjään". (Bertrand Russell, teoksesta Unpopular Essays, suomentanut Kyllikki Sutinen).

Ihmisten uskonnolliseen vakaumukseen tai kokemuksiin täytyy sinänsä suhtautua tietyllä kunnioituksella. Toivon mukaan myös uskovaiset voisivat suhtautua vastaavalla tavalla meihin uskonnottomiin.

Cola di Rienzo

2009-10-25T22:13:00.000+02:00

Capitoliumin kukkulalle noustessa jää vasemmalle sivustalle huppupäistä hahmoa esittävä patsas. Kyseessä on keskiajalla vaikuttaneen erikoisen kansankiihottajan, Cola di Rienzon (n. 1313-1354), patsas.

Cola syntyi vaatimattomiin oloihin, mutta oppi latinaa ja tutustui antiikin Rooman historiaan. Myöhemmin hän toimi notaarina Roomassa. Paavin hovi vaikutti tuohon aikaan Avignonissa, ja Rooman aristokraattien välinen valtataistelu teki elämän hankalaksi kansalle. Latinankielen taitoisena Cola lähetettiin Avignoniin pyytämään paavin paluuta.

Colan toiminta teki vaikutuksen paaviin ja hänen asemansa vahvistui. Hän palasi Roomaan 1344 ja keskittyi toiminnassaan suureen tavoitteeseensa: Rooman suuruuden ja menneen loiston palauttamiseen. Kolme vuotta myöhemmin Cola kannattajineen kaappasi vallan ja nimesi itsensä kansantribuuniksi. Ne Rooman ylhäiset, jotka eivät tunnustaneet uutta hallintoa, pakenivat kaupungista ilman verenvuodatusta.

Cola di Rienzo ajoi myös Italian yhdistymistä. Hänen tavoitteenaan oli luoda Roomasta uuden Italian ja maailman pääkaupunki, caput mundi.

Aluksi uusi hallinto sai kansalaisten suosion. Ilmeisesti Cola oli kuitenkin etevämpi kansankiihottajana kuin hallitsijana. Hän oli saanut toiminnassaan paljon vihamiehiä ylhäisistä suvuista, jotka pian unohtivat keskinäisen kaunansa ja yhdistyivät yhteistä vihollista vastaan. Valtansa huipulla Cola oli mieltynyt makeaan elämään ja raskauttanut Roomalaisia uusilla veroilla, joilla maksoi ylellisen elämäntyylinsä.

Orvieton piispa, joka oli Cola di Rienzon alunperin valitsema, jätti kaupungin ja paavi tuomitsi Colan toiminnan. Rooman ylhäiset palasivat kaupunkiin, mutta Cola onnistui pakenemaan. Hän piileskeli Napolissa ja Italian vuoristojen luostareissa kaksi vuotta. Tämän jälkeen hän hakeutui Kaarle IV:n hoviin Prahassa koettaen houkutella tätä Italiaan. Kaarle ei kuunnellut Colaa vaan heitti hänet tyrmään. Vuotta myöhemmin Cola luovutettiin paavi Klement VI:lle.

Avignonin paaviksi tuli 1352 Innocentius VI, joka salli vuoden 1353 alussa Colan matkustaa Roomaan lähettämänsä kardinaalin mukana. Colan tappion jälkeen Roomassa oli vaivuttu samanlaiseen anarkian tilaan, joka oli aiemmin luonut pohjan Cola di Rienzon vallankaappaukselle. Niinpä kansa toivotti Colan taas tervetulleeksi valtaan. Ja taas Cola sortui vanhoihin heikkouksiinsa, mikä taas johti verojen korotuksiin. Cola myös syyllistyi julmuuksiin, jotka lopullisesti herättivät kansan vihan. Lokakuun 8 vuonna 1354 kansa nousi kapinaan, Cola di Rienzo surmattiin ja hänen runneltua ruumistaan retuutettiin ympäri Rooman katuja.

Cola di Rienzon elämä oli erikoinen sekoitus suuria haaveita, sattumaa ja valtapolitiikkaa. 1800-luvulla kiinnostus hänen hahmoonsa nousi, ja hänet nähtiin Italian yhdistymisen esitaistelijana. Cola esiintyy kirjallisuudessa ja keskeisenä hahmona mm. Richard Wagnerin oopperassa Rienzi (kantaesitys 1842).

Kuvan patsas pystytettiin vuonna 1887.

Arrivederci

2009-10-16T17:42:00.000+03:00

Viikko on vierähtänyt nopeasti, ja niinpä on tullut aika jättää hyvästit Roomalle. Kävimme kaikki Fontana di Trevilla vielä heittämässä kolikot selkämme taakse lähteeseen, joten paluunkin Roomaan pitäisi olla taattu.

Saapuessamme viime viikonloppuna ilmassa oli ukkosta ja päivät varsin kuumia. Maanantaina ilma viileni, ja - kuulemani mukaan - Roomalle poikkeuksellisia rajuja sadekuuroja sekä ilmanpyörteitä esiintyi koko illan. Olimme itse asiassa kävelemässä Pantheonin liepeillä kun ilmanpyörre nosti viereisen ravintolan katokset jalustoiltaan ja heitti ne ylösalaisin. Kyseessä eivät olleet mitkään heppoiset päivänvarjot, vaan kohtuullisen tukevat katokset ulkopöytien ympärillä, joten voimaa pyörteessä oli.

Viikon varrella nähdystä jäi paljonkin muisteltavaa, ja blogiin tullee myöhemmin tarinoita ainakin Berninistä, Caravaggiosta sekä tietenkin kaupungin arkkitehtuuriin vahvasti vaikuttaneesta Micelangelosta.

Mutta tältä erää Arrivederci, Roma.

Kulttuurikäärmeitä

2009-10-15T11:43:00.000+03:00

Aina tuntuu siltä, että kaupunkilomaan olisi voinut valmistautua paremmin. Kiinnostavista kohteista olisi voinut ottaa enemmän selvää etukäteen ja ehkä jonkinlainen aikataulukin olisi pitänyt suunnitella.

Tämähän on aina tasapainottelua ajankäytön suhteen. Roomassa tuo asia korostuu. Vietämme täällä viikon, ja tässä kaupungissa jos jossain voi kulttuuritutustua itsensä puhki. Ongelmahan on se, mitä päättää katsoa ja mitä jättää väliin.

Ensikävijälle Roomassa on aivan liikaa "pakollisia" kohteita: Forum Romanum, Capitolium, Pantheon, Vatikaani, Espanjalaiset portaat, Fontana di Trevi...Olemme kunniakkaasti selvittäneet nämä ja tänään keskiviikkona erityisesti Capitoliumin museot. Mutta vaikka olemme pyrkineet kohtuuteen päivittäisen nähtävyysannoksen suhteen, pyrkii kulttuuriähky silti yllättämään.

Tietysti tuo pakollisuus on suhteellista. Eihän noita paikkoja kukaan pakota katsomaan, mutta voi tietysti kysyä miksi tähän kaupunkiin sitten muusta syystä matkustaisi lomailemaan.

Toisaalta tämän päivän massaturismi myös jotenkin muuttaa niitä kohteita, joihin ihmiset matkustavat. Esimerkiksi Sikstuksen kappelissa vellovat ihmismassat ja virkailija, joka kahden minuutin välein huutaa "Ssshhh" (koska kappelissa ei saa puhua), saavat aikaan epätodellisen olon. On todella vaikea keskittyä - on vaikea edes pysyä paikoillaan tungoksessa.

Väsymys iskee väistämättä. Capitoliumin Palazzo Nuovossa alkavat jo patsaanpäät tuntua tusinatavaralta. Kun on tuntikaudet katsellut toinen toistaan arvokkaampia teoksia, seuraa arvostusongelma. Ainakin tavalliselle matkailijalle, joka ei voi ylpeillä taidehistorian arvosanoilla. Pää tuntuu olevan kulttuurin osalta samassa käärmeisessä kunnossa kuin kuvan Berninin Meduusa, joka löytyy Capitoliumin Palazzo dei Conservatori -museosta.

Kiinnostavimpia anekdootteja ovat epäsovinnaisuuteen liittyvät asiat. Esimerkiksi Raffaellon rakastajatar ja malli La Fornarina ("leipurin tytär"). Raffaello itse on haudattu Pantheoniin. Tarinan mukaan rakastajatarta ei kuitenkaan päästetty edes taiteilijan hautajaisiin. Mallina ja rakastajattarena kun ei saa maineelleen muuta kuin negatiivista painoarvoa.

La Fornarina alkaa kuitenkin kiinnostaa, koska hän on sivujuonne pompöösien menestystarinoiden keskellä. Kuinka tytöstä tuli kuuluisan maalarin mielitietty: ehkä leipurin tyttären kauneus riitti herättämään taiteilijan kiinnostuksen ja tyttöä taas kiehtoi Raffaellon maine ja huomioi?

Lauantaina Roomassa

2009-10-12T22:43:00.000+03:00

Lennot ovat perjantai-iltana myöhässä. Saavumme Milanon kautta Roomaan noin tunnin aikataulusta jäljessä. Se nyt olisi pikku juttu, mutta sitten odottelemme vielä matkalaukkujakin lähes tunnin. Kun miltei kaikki muut matkustajat ovat hihnan äärestä häipyneet ja olen aikeissa luovuttaa siirtyäkseni tekemään ilmoitusta kadonneista laukuista, ne ilmaantuvat vihdoin eteemme.

Lauantai-aamuna ukkonen ja sade herättelevät matkalaiset. Taivas on mustana pilvistä ja vettä tulee kaatamalla. Hotellimme on Trasteveressa ja Il Vittoriano (Vittoriano Emmanuele II:n muistomerkki) erottuu hädin tuskin taivaanrannassa myrskypilvien takaa.

Tämä on kuitenkin Rooma, jossa aamun sade usein tekee tilaa aamupäivän auringolle. Niin nytkin, sillä pilvet alkavat rakoilla kymmenen maissa, kun ostamme tupakkakauppasta paikallisen liikennelaitoksen liput ja suuntaamme kohti historiallista keskustaa raitiovaunulla.

Lauantain ohjelmassa on aivan perustavanlaatuisimmat nähtävyydet. Aloitamme kierroksemme Piazza Venezialta edellä mainitun muistomerkin edestä, sitten kierrämme Capitolium-aukion kautta Forum Romanumille ja sieltä Colosseumille.

Capitoliumin aukion portaikko, Michelangelon suunnittelema La Cordonata, on täynnään turisteja. Samoin aukiota reunustaviin museorakennuksiin virtaa jatkuvana vuona ihmisiä. Me olemme oppaan matkassa, ja museoiden sijaan kierrämme aukiolta Rooman kaupungintalon - Palazzo Senatorio - vieritse alas ja siirryme kohti auringonvalossa kylpevää Forum Romanumia.

Forumin alueella saa hyvän käsityksen siitä, miten Roomaa on pala palalta rakennettu entisen päälle. Varsinaisesti arkeologinen toiminta on alkanut vasta 1800-luvulla, jolloin alue oli vielä karjalaitumena. Keisarit ovat rakentaneet omia temppeleitään, jotka raunioituivat keskiajalle mentäessä. Kristityt taas kunnostautuivat tuhoamalla vääräuskoisten temppeleitä muuttaen niitä kirkoiksi. Roomassa on erityisen ansiokkaasti myös uusiokäytetty marmoria. Antiikin muistomerkeistä sitä on revitty myöhempiin rakennelmiin tai marmoria on poltettu kalkiksi.

Forumin alueella kierrellessä huomaa äkkiä liikenteen metelin jäävän vaimeaksi ja Palatinus-kukkulalla tunnelma muuttuu entisestään rauhallisemmaksi. Kierrämme puutarhakukkulalla Tituksen riemukaaren kautta Farnesen puutarhaan.

Kierroksemme päättyy Colosseumille, jossa on valtava tungos. Oppaan ansiosta ohitamme jonot ja siirrymme ylös katselemaan näkymää amfiteatteriin lavalle.

Kuten Rooman kävijät tietävät, Colosseumista puuttuu nykyisellään suuri osa alkuperäisestä ympäryskaaresta. Silti se on edelleen vaikuttava kooltaan ja mielikuvitustaan käyttämällä voi kuvitella tunnelmaa, joka on vallinnut lähes 50 tuhannen katsojan pakkauduttua amfiteatteriin. Se vihittiin vuonna 80 sata päivää kestänein juhlamenoin. Vihkiperiodin aikana huviteltiin surmaamalla noin 5 000 eläintä ja 2 500 ihmistä näytöksissä ja taisteluissa.

Oppaamme todettua edellisen faktan keskustelu siirtyy aika luontevasti nykyajan viihteeseen. Colosseumin näytösten tarkoitus oli tarjota viihdettä kansalle, näytökset olivat ilmaisia, maksajina keisarit sekä virkamiehet. Näytösten väkivaltaisuus saattaa hätkähdyttää, mutta kertonee jotain ihmisen perusluonteesta. Emme ole kulkeneet pitkääkään matkaa noista ajoista tai tavoista - koskahan tv-reality-sarjoissa osallistujat alkavat mätkiä toisiaan hengiltä? Ja onko mitään muutosta siinäkään, että suurelle osalle elintasoltaan kehittyneiden länsimaiden väestöstä riittää aivoton laatikkoviihde ilta illan perään.

Myös menestyneistä gladiaattoreista saattoi tulla aikansa julkkiksia, joiden seura oli tavoiteltua aikansa, kunnes kohtasivat parempansa ja jäivät unohduksiin.

P.S. Matkalla mukana hyvänä kirjallisena oppaana ja tämän postauksen osittaisena lähteenä on ollut Marja-Liisa Polkusen Rooma, Suomalainen matkaopas.

Ikuiseen kaupunkiin

2009-10-09T15:16:00.000+03:00

Helsinki-Vantaan lentoasema kuhisee syyslomalaisia. Satunnainen matkailija suuntaa kohti ikuista kaupunkia. Säätiedotus lupailee Roomaan sadetta viikonlopuksi, mutta ehkäpä viikonloppu sujuu mieluummin sateessa Roomassa kuin Helsingissä.

Kohdevaltiossa valtion päämies tuntuu olevan vaikeuksissa, mutta eipä kotimaankaan pääministerillä tunnu olevan homma aivan hallussa. Tai sitten on, kaikesta huolimatta. Enkä tarkoita tällä mitään positiivista. Tämän päivän uutiset Suomesta olisi ollut helppo uskoa takavuosina Italiasta. Tosiasiassa taitaa olla aikamoinen illuusio koko suomalainen rehellisyys.

Mutta kohta aukeaa lähtöportti ja matkantekijä siirtyy ilmasiltaa pitkin kohti vähän vaihtelevampaa arkea. Ciao Helsinki, nähdään myöhemmin!